Neuroerilaisista

Aika suosittu aihe, tämä neuroerilaisuus. Mitä ajatellaan parhaillaan, tästä tiedä.

Tyypittelyä on: autismi, ADHD, HSP,...

Jokin aika sitten kuuntelin podcastia, jossa HSP liitettiin autismiin. Voisi olla autismia, mutta tavanomaista generatiivisempana.

Youtubesta kun katsoo joitain tapauksia, tulee mieleen, että eivät osaa olla kuin autenttisia, ja tosiaan sidottuja tähän olomuotoon.

Mitä tarkoittaa läpinäkyvyys, ja miten tulla sen kanssa toimeen. Aina esillä, ja pakosti, ja siten kuin on.

Ei tarkoita, etteikö väistämättä huomion ja arvioinnin kohteeksi joutuvat kokisi samaa, koska osa ihmisistä on piirteiden puolesta sellaisia, että muut eivät voi ottaa heitä muuten. Ketä tähän kuuluu... oma juttunsa.

Mutta että on tosiaan niitä autentikkoja, vailla omaksuttua kykyä asettua suojiin, tai tehdä suojausta.

Erästä kun katselee youtubesta, tulee mieleen, että on kiiltokuva, ideaalin oloinen, kuin jokin karikatyyriä esittävä roolihahmo, mutta täysin luontaisena, ja kauttaaltaan.

HSP-piirteisiä kuvasti jokin kasvi, joka koettelemusten suhteen ei-robust (ER), ja ei-HSP puoletaan robust (R).

ER vähän kuin erityisherkkyys, joka siis HSPn suomenkielinen sanavastine.

Kun ajattelee kiiltukuvallisempia kauttaaltaan toteutuneina, kyseessä on tosiaan jokin painottumamuoto sen verran terästeisen oloisena, että puhuttelee kokemuksen ja havainnoinin puolesta kuin jokin yleismaailmallinen, esim tunteet.

Jokin pysyvän ja uniikin oloinen dimensiokokonaisuus tyyliin ideologia, ja tätä koskeva inkarnaatio. Mistähän kyse, tai onko tällaisesta miten paljon löydetty aiemmin.

Luonnonlapsi on jotain samaa kuin autismi ja kirjotyyppiset, tosin myös kielteismuotoisena, kuin lapsiaikuisia, siis ehkä ympäristövaikutteisuuden siiivittämänä.

Autismi tyyppien puolesta on tosi hajalle menevää, ts piirteitä valikoituu paljon erilaisesti, ja kun piirreyhdistelmä jotain tosi yleismaailmallisen linjan mukaista... tämä on harvinaista kai.

Kerran näin livenä ihmisen, joka oli havaittavasti tällainen tavalla, josta havaitsemisen sanaa ei voi käyttää, mutta jonka otin tähän kerrontaan sen takia, että sanan voi sanoa epäkuvaavaksi.

Vaikutelma josta puhun, on syntynyt havaintojen kautta, mutta havainnoksi ei ole kertoa mitään.

Kyse on siten sellaisten inkarnaatiotyypin havaitsemisesta, joka oleellisesti ottaen on suorahavaintoihin nähden tavallista kauempana. Kyseessa kuin inkarnoituma, jostain abstraktista.

Abstrakti-inkarnaatio live-havaittuna ts aistien kautta kokemukseen päätyneenä. Tällainen vetää hiljaiseksi.

Tapaus oli sellainen, joka ei nimenomaisesti viestinyt mitään, ts oli omissa maailmoissaan, ja silti vaikuttava.

Luonnossa olevat asiat ovat monestikin abstraktiuteen jääviä, tosin päätelmä tarkoittaa selkeästi jotain kokijapohjaista ominaisuutta, vaikka samaahan on kyse myös havaitsemisessa, joskin pinnallisemmin.

Mutta että ihminen kokonaisuutena voi ilmentää sitä, mitä taiteilijat hakevat, sinänsä suorahavaittavien ja konkreettisen tuottamisen kautta, päätyen joskus tavoittamaan abstraktiutta.

Se erikoiskiiltokuvajainen vaikka sai kirjoittamaan aiheesta, ei oikeasti ole ihan täysin uniikki tapaus, vaan hänelle löytyy olemuksellinen kaksoisolento, joka on paljon rajumpi, kuin syöverien kasvatti.

Polkukoris ja koripallon ulkoilutus

Koripallon ulkoilutus on harrastukseni, tosin ei ihan uusi, vaan noin vuoden mittainen juttu.

Tänään en koristellut metsäpolulla, vaan läskäröin polkua tasoittamassa, vaikka suoranaista tarvetta ei ollut. Ihan sopivaa ulkoilutekemistä, tarvitse sen tuloksia tai ei.

Toissapäivänä kävin kyllä polkukoripalloa, ja sen verran nosti mielialaa, että seuraava yö meni miten meni.

Juoksu tosiaan aktivoi, ja etenkin aloitettuna. Juoksua on tältä vuodelta, mutta ehkä kerran, tosin sekin lyhyt taisi olla viime vuoden puolelle jäävää.

Polven takia rajoitettava sitä liikkumista, mistä pitää paljon. Läskäröinti toki jotain, ja sitä voi tehdä samoissa olosuhteissa.

Polkuläskäröinti lumen tamppaamisessa, voi olla uusi harrastus, ts tuskin yleinen. 

Polkujuoksustakin ajattelin joskus sen lajin keksittyä, että ehkä ei olla oivallettu mahdollisuutta yleisesti. Nykyään ainakin on jonkin verran in, tosin polkukoripalloilu tuskin, ja ihan hyvä.

Lajeja keksii, koska tietyt asiat tuntuu hyvältä, eikä keksimistä tarvitse sen enempää harrastaa, kunhan vain eksyy liikkeelle.

Eräs vähän harvinaisempi harrastus on puunrunkokoripalloilu.

Polkukoripallo toki jotain, siis koripallon ulkoilutus, mutta että puun rungoillakin menisi. Onhan se vaikeaa, etenkin kun harrastanut vielä melko vähän.

Hyvää näistä lajeista tekee haastavuus. Toisaalta miljöö kun samaa, tuo monipuolisuutta ja mielekkyyttä breikkeihin.

Päivä alkoi vähän hassusti. Join kahvia ja söin ruisleipää, ja sen verran menee kevääksi, että fysiologinen tila hikoiluttu, ts muistutti stressiä.

Stressistä huolimatta, tumma Panda-suklaalevy loppuun päiväkahvilla, ja taas menoksi, hikoillen entistäkin enemmän.

Eilen tuli tosiaan ostettua se P-levy. Uinnin ja kuntosalin jälkeen ajattelin, että menisi, jos ei kovin paljoa paloja napsisi.

Pari kapeampaa riviä illalla, mutta yöllä kramppasi. Hyvä sentään, ettei levy mennyt kerralla, ja tuokin määrä suklaata, sai aikaan mahdollisuuden tehdä kunnon diagnoosi vaikutuksesta.

Suklaa siis oli yöllisten pohjekramppien takana, mutta myös aamuläskäröinnin hikoilun todennäköinen syy.

Aamusessio meni oudosti.

Ensinnäkin liian paksut toppahousut, ja lisähikoilua sitäkin kautta. Toisaalta, yläkropan vaatetusta ei voinut vähentää, joten vaatetusvalinta sellainen, jota ei voinut säätää.

Hyvää pilalle menneessä reissussa oli se, että huomasin läskärin eturenkaasta puuttuvan mutterin.

Etupyörä tuntui hölskyvän oudosti, ja pysähdyin tutkailemaan. Hyvä ettei ollut käynyt mitään haveria.

Polkutamppauksessa pöyrä on vähän kovilla. Etupyörää joutuu puskemaan melkoisiin monttuihin ja kumpuihin, ja kun kovia, helposti lentää sarvikon yli.

Aamun aloitus päättyi rankempien tamppausten osalta, tosin hyvää oli reissussa se, että pyörää uskalsi käyttää edelleen, mutta varovasti.

Suklaata ja kahvia... ja sydämen tykytystä. Näin siinä helposti käy, tosin oli päivä, jolloin uskalsi kuormittaa itseä.

On päiviä, jolloin sydämen täytyy voida levätä, eikä sitä saa kuormittaa. Vaikea sanoa täsmällisesti, milloin tilanne huomioitava selkeästi.

Jos rankempaa liikkumista, vaikka hetkellisesti pyrähdellen, sydänkunnon tulisi olla aika oletusarvioitava tekijä.

Kevät kun tulee, fyysisesti käy rankemmaksi.

Eräs kevät päätin kuitenkin ottaa vastaanottoa kahvilla, eikä ratkaisu liittynyt siihen, ettenkö olisi voinut tehdä toisin. Ajattelin, että sopivampi kokeilla kahvin kanssa, kuin ilman.

Muuten näistä tiedä, mikä milloinkin on luontevaa, ja toimivaa, ja mikä ei.

Vaikka turhia lisäkiloja ei tosi paljon, veren sokerit kun huitelee lähes kympissä ruokailujen jälkeen, vähän tulee ajateltua enemmän terveyden kannalta, siis orjentoiduttua.

Mitä siihen polkukorikseen tulee, tekee hyvää jaloille, kunhan juoksu enemmän päkiäpainotteista, eikä käy polviin. Toissapäiväinen juoksu tältä osin, täysi onnistuma.

Polkukoriksessa tosiaan auttaa metsäpolun tietty tasaisuus, ja vähän leveämpi jos on pohja, sekin helpottaa.

Kevättä kohden, polku menee tietysti helposti jäähän. Juostessa tämä on tietysti oma toiveeni, mutta yleisesti tuskin ihan.

Polku kävellessäkin tamppaantuu, ja jäätyy, joten jäätä ei voi oikein estää. Läskäritasoitus ei tilannetta erityisemmin pahenna, päinvastoin.

Jos polku on jäässä, ja jalanjälkisen muhkuraisempi, alusta kaaduttaa helpommin, sekä jalkaillessa, että etenkin pyöräillessä.

Tilanne lähenee katastrofivaikeutta, jos jää märkää, ja muotoja ei näe, esim pienen lumikerroksen alta selkeästi.

Tasainen jääpolku on siten turvallisempi, ja ennakoitavampi, tasaisemman ennakoitava.

Tässä mielessä ennakoivuus tasaisella täysjäällä on parempaa, kuin esim paljon käytetyn hiekoituksen yhteydessä, jolloin katvealueet voi yllättää, ja antaa väärää turvallisuuden tuntua.

Vanhuksille ja huonokuntoisemmille, liukas ei alustaksi sovi, ellei osaa ja voi olla tosi tarkkana.

Sepän luomityöt

Kyse siis läskipyöräilystä, ja metsäpolun pohjan pitämisestä tasaisena.

Pieni suojasääjakso takana, ja suvilunta sen verran kertyi, että pohjatöitä riitti, ja toisaalta vaihetta, jossa rauta ns kuuma.

Sepän touhuja, ne on lumenkin muotoilut.

Eilesin päivän jälkeen täysin kaputt. Syynä tosiaan työmäärä ja kuormitus, jota lauhan sään polkutyö vaati.

Tuskin riittää palautumiseen edes yksi päivä, vaikka palautus tuskin parhaiten täysin makoillen hoituu.

Osasyy kuormitukseen oli se, että menetelmät vielä alussa siihen nähden, mitä menetelmät voisi täystoimivana olla.

Läskipyörä välineenä on paljon, ja siitä hyvä, että kompaktisti kulkee kaikki välineet, joita polkupohjan tamppaustyö minimissään vaatii.

Paitsi läskipyörä, niin myös jalat, joita oppi pakosti käyttämään pakkasilla, varpaiden jäätymisen ehkäisemiseksi. Kenkäpuolen hankintoja pitäs kyllä parantaa.

Perusidea polkupohjan läskäritamppauksessa on se, että kaahaamalla tulee parhaimpaan kuntoon.

Menee ensinnäkin kevyeiten vauhdilla, ja toisaalta, tasaisinta tulee tätä kautta, siinä kun tasaisuutta tarvitaan maastoon.

Käytännössä, että ihannetilasta lähtevään ylläpitoon kykenee oikeasti, polku-uraa on rakenneltava käytännössä niin, että siitä tulee työstettävä.

Läskäri sepän työkaluna on siitä poikkeava, että on sidottu kulkemaan maastomuotojen mukaisesti, ts ei ole kuin vasara, jota voi paukutella eri suunnista.

Polku-ura siis merkitsee paljon, mutta erityisesti työstön toteutusta ja mahdollistamista ajatellen.

Leveyttä on jonkin verran oltava polussa, jotta reunoille pääsee suoremmassa kulmassa, sillä jos polun reunat nousevat, pyörä luisuu kohden keskustaa.

Toinen ongelma polun profiilissa on se, jos polku-ura viettää reunoilta pois. Polku reunoilta nousevana urana, pitää liikkeen sisällä, vaikka vaatiikin leveyden, että nousukulut mahdollisia.

Polun profiilin oltava mieluiten reunoilta nousevaa uraa, ja toisaalta leveyttä, jolla uranousua voi kulkiessa toteuttaa.

Reunalta nouseva polku-ura ei täysin välttämätöntä, jos maasto muuten tasaista, mutta että polkua voi käydä läpi koko sen pieneltä leveydeltä,... vaikeaksi menee, jos liian kapeaa, koska polkuun syntyy sitä uraa, varsin luontevasti, kun keskellä kuljetaan eniten.

Ura tulee siten annettuna, joskin maaston viettävyys vaatii jonkin verran tämän rakenteen lisäämistä paikoitellen.

Se mikä tosiaan tekee polun tamppaamisesta rasittavaa, on pyörän vaikea hallittavuus samaan aikaan, kun voimaa tarvitsee laittaa liikkeeseen.

Toiminnan hallinta on maksimivaikeaa, sillä mitä enemmän vauhtia, sen vaikeampaa on ohjattavuus, ts pyörien pitäminen kurssissa niin, että voima ei kulu siihen, kun pyörät auraavat, ja hukkaavat kaiken tuotetun energina helposti mutta varmasti.

Etupyörän täytyy tosiaan olla aina liikkeen suuntainen, ja pienikin maastokohdan poikkeama jos kääntää pyörää, käänteeseen vastattava mahdollisimman nopeasti, että liikettä voi hyödyntää, eikä mene hukkaan.

Kun nopeutta paljon, liikevakaus tosiaan hyvä, mutta eturengas voi ottaa äkkikäännöstä nopeammin, jolloin vaaditaan nopeutta, ja nopeusvoimaa tilanteen korjaamiseen.

Etukääntyvän osuus korostuu, ts sen hallintavalmius.

Hankalaksi ohjauspuolen osuuden tekee se, että paino jota eteen vaihtelevasti laittaa, vaihtelee.

On olosuhteita, joissa eteen tarvitsee tuoda painoa jonkin verran, ja joskus taas vähemmän.

Lumen muovattavuuden vaihtelua huomaa helposti, sillä tilanne näkyy suoraan erilaisena ohjattavuuden vaatimuksena.

Jos tosi paksusti lunta, ja sivulle kääntäviä vipuvoimia pohjamuotoisena vähän, edessä voi olla vähän painoa, sillä etupyörä tekee pientä polkemista, mitä takapyörä jatkaa vähän suuremmalla painolla.

Kevyen etupainon olosuhteissa, suurempi etupaino olisi tosiaan suoraa pysäytystä, sillä uppoaisi liikaa, ja vastustaisi liiaksi, jolloin taakse ei jäisi enää pitoa, olettaen, etä voimaa olisi tuottaa.

Olosuhteet luo tosi vaihtelevaa vaatimusta peruspolkemiseen, vaikka heti ei tätä hoksaa.

On tilanteita, joissa edessä tarvitsee olla paljon painoa, jotta maastoprofiilista aiheutuvia sivuvoimia voi hallita. Tiukan ja möykkyisen lumipatjan tilanne on tätä. 

Etupainovaativat olosuhteet tuo mukanaan omia haasteita. Kun painoa paljon edessä, takapito vähenee, ja toisaalta kun niitä polun möykkyjä, etupyörällä menee helposti pyörä nurin, koska enemmän yhden pyörän varassa olevaa menoa.

Kaatuminen onkin aika tavallista, vaikeissa oloissa. Kun esim mäen päältä vauhtia, ohjattavuus voi olla sen verran hankalaa, että kaatuminen otettava kaatumisena välittömästi, että menee edes se kunnolla.

Muutenkin tässä takomisessa oltava tarkka, mihin kykenee. Kun menee hutiksi, voimalla ei voida kompensoida kovin pitkään, jos olosuhteet vaikeat. Enemmän mukaan tulee voimien hallinta ja ekonomisuus.

Polkupohjan talvitamppaus on tosiaan extremelaji, sillä siinä yhdistyy voima, nopeus ja tarkkuus, ja mitä enemmän olosuhteet haastaa, sitä tarkemmaksi menee.

Käytännössä, umpihankitilannetta pukkaa, ja kun toislaitaisena, ei edes ihan sitä selkeyttä. Jalkautuminen menee välttämättömäksi, ja pohjapehmitys vakaammilla keinoilla.

Metsäpolkujen läskäritamppaus, uutena harrastuksena

Pitkästä aikaa bloggausta (kirjoittelua, kelailua, laahustamista,...), enemmän suoraan omaa elämää koskien.

Tulin juuri läskipyöräilemästä, venyttelin vähän, ja laittelin murkinaa lämpiämään.

Läskipyöräily paraikaisesti, on metsäpolkujen auraamista, tai tasaiseksi polkupohjaksi tamppaamista.

Polkupohjan ei tarvitse olla tosi tasainen, käydäkseen esim koripallon ulkoiluttamiseen, mutta jotain etua sopivasta tasaisuudesta on.

Kun kyse polun ylläpidosta, oikeastaan tästä tullut oma harrastuksensa. Talvisen metsäpolun ylläpito sopivana, läskäriä käyttäen, ei heti tulisi mieleen, että millä tavoin järkevä, ja mahollista.

Paljon on opittavaa, sinänsä yksinkertaisesta harrastuksesta.

Viimeisimmät kerrat menneet siten, että kotiin palatessa, varpaat aika jäässä. 

Pyöräily ei aktivoi ihan samalla tapaa jalan perifeerisiä osia, että pysyisivät lämpimänä. Toisaalta jalat kun kammilla, ovat alttiimpia tuulelle, vaikka metsässä tuulta on yleensä vähemmän.

Käytännössä joutunut hakemaan jaloille lisälämpöä, ja jalkautusen keinoin. Tallustelu, ja juoksu... ei nekään oikein lisälämpöä tuo, siihen nähden mitä kuluttavat.

Tänäänkin meni niin, että hatun paino kasvoi varmaan kilon, hikoilun takia, mutta varpaat aika jäässä.

Kun kengät oli vetoketjuavattavat sivusta, saattoi varpaita pysähtyä lämmittämään kädellä. Jalkinevarustuksen ei tarvitse olla tosi tuhti, jos vain lämpö muuten ylläpidettävissä. Täytyy olla jatkossa tarkempi, näissä ylläpitotoimissa.

Pakkasta tosiaan ollut, mikä haastaa erityisesti jalkoja. Kädet yleensä pysyy hyvin lämpimänä, ihan tavan sormikkaillakin.

Tämänkertainen hikoilu päästä, oli sen seurausta, että tuli matkaan paksu villapusero, ja alle turhaa kauluspaitaa. Pakkasennakointi meni tosi överiksi, ja samalla jalkojen osalta alisuoriutuneeksi.

Edellinen pakkasvaihe oli jänski, kun jääpuikot tuli silmille, ja piti sulatella, että pystyi näkemään eteensä.

Teknisesti ja suorituksellisesti, polkujen tamppaus läskärillä, melko haastavaa, mutta nyt jäänyt se tunne, että paljon mahdollisempaa, kuin mitä alkuun osasi ajatella.

Monenlaista yksityiskohtaa löytänyt, tosin näistä joku toinen kerta.

Why Sabine Hossenfelder is Wrong About Determinism and Free Will

Törmäsin youtube-kanavaan, osikoidun pohdinnan kautta: https://www.youtube.com/watch?v=sylX-jd_h9s

Kaikilla ei ole oletuksia todellisuudesta, tai vahvempia näkemyksiä, mutta jos ... niin voivat olla jollain tapaa hyväksi. Analyysi vaikea. Oletukset voivat tietysti olla vääriä, ja kai harhaanjohtaviakin,... riippuen.

Mutta tuo vapaa tahto. Päätynyt ajattelemaan enemmän kuin SB.

Tällä kertaa mieleen tuli koko vapaan tahdon käsite, hiukan uudesta vinkkelistä.

Mitä ajatellaan vapaalla tahdolla, kun sen jotenkin tuntee. Mieleen tuli, että näinköhän olotiloista sekoillaan.

Se vapaa tahto, joka ihmisille tosi ilmeistä, olisi enemmän tietoisuutta, ja ennenkaikkea tuntoisuutta, omassa kielenkäytössäni.

Tuntoisuus on siitä huono käsite, että johtaa tuntoaistiin. Kokemus on sanana jotain yleisempää, tosin pitää sisällään turhan paljon historiaa, ts suhdetta menneeseen.

Koenta voisi olla paras sana, tosin kokemusta lähellä siten, että koennan kautta seuraa sitä kokemusta, ja kertyneet kokemukset, voi tosiaan kokea uudelleen, siinä missä uudet tilanteet.

Vapaa tahto on helpointa kyseenalaistaa, jos ajattelee tiukkoja tilanteita.

Voi tietää, mitä ehkä kannattaisi tehdä. Voi ajatella vaihtoehtoja, jne. Jostain syystä, toiminnaksi voi kuitenkin päätyä jotain muuta, ja samaa voi toistua jatkuvasti.

Vapaan tahdon ja valinnan olemassaolo, taitaa oikeastaan rikkoa ihmisen eheyden, ja toiminnan.

Ihmisellä on puntarointikykyä, siihen parhaaseen yltävänä. Mitä näyttää ilman puntarointia toteutuvan... perustuu enemmän automaatioon, jota tilanne, tai jokin tilanteessa ollut laukaisee.

Vapaan tahdon ja vapaan valinnan oletus, voi olla vaarallinen. Näin on tätä tullut arvioitua.

Jos ei tajua miten sidottu on, ei välttämättä tule ajatelleeksi realistisesti siitä, mitä mahdollisuuksia on tehdä totutusta ja oletuksellisista poikkeavasti, vaikka tällaisen tarpeen voisi jotain kautta aistia.

Ei tyytyväisyyden mahdollisuutta muista riippuen, ellei ajattele feikisti tyytyväisyydestään

Omalla blogisaitilla eniten tilaa, vaikka yhteyksiä ulkomaailmaan ei niin paljoa.

Monenlaista hajanaista käynyt mielessä, tämänkin päivän aikana. Sen verran ajatukset siellä täällä, että tiivistettävää ei ole, jos ylipäätään mieleentulemat edes muistaisi.

Piti kirjoittaa välittömästi kaksi ajatusta ranskalaisilla, joita voi käsitellä, tällä kertaa.

Muutama sana molemmasta kohdasta, ja selkeästi ovat osa samantapaista sisältöä. Ei olisi voinut tajuta, ellei olisi kirjoittanut, unohtamisvaaran takia.

Ajatukset erillään, saman ajattelin päässä, eikä näe yhtenäisyyttä niissä.

Outoa?

Ei kai välttämättä, mutta yhdistävänä tekijänä on enemmän kokemukset, mitä päivän aikana sattunut.

1.

Mitä extrovertit ja laumasieluisemmat ajattelevat siitä, joka naureskelee itsekseen, ja seikkailee havaittavasti omissa maailmoissaan? Millä tavalla tämä toisaalta rikkoo niitä odotuksia, joita yleensä ihmisiin helposti liitetään.

2.

Kun ajattelee pysähtymättömiä, kyltymättömän näköisiä, tiedonjanoisia, selvää ottavia, täydellisyyteen pyrkiviä, rajattoman oloisia, perusteluja uskomattomia, jotain sääntöjä noudattamattomia, vapaata tilaa kaipaavia, mihinkään tyytymättömiä etteikö voisi hakea muuta, ...

Mitä ajatellaan siitä, mikä tällaista ihmistä viimein tyydyttäisi, mikä olisi se, milloin kaikki olisi hyvin?

*

2-kohta olemassaolevana tuli mieleen, siinä kun noin 50.7 vuotta elämistä harrastellut.

Vastaus on, että ei välttämättä mikään, mikä on sitä tavanomaista, mikä tavalliselle riittää.

Kaikkien kyltymättömältä näyttävien puolesta, vaikea puhua. Kyse ei ole siitä, että voisi edes ajatella sitä, että jollain olisi suoraan antaa sitä, mitä kaipaa.

Vaikka monenlaista haluaa, monenlaiseen pyrkii, mitä muutkin, tyytymisen asiat tietää suoraan sellaisiksi, mitä muilla ei ole antaa, missään tapauksessa. Ideaa tällaisesta ei ole tullut mieleen, tosin ei kysymystäkään suoraan.

Mistä sitten kertoo se, että kysymystä ei osaa ajatella, ja vaikka kyssäri esitetään, niin ei välttämättä tiedollishakuisesti, vaan tuntemuksellisena ihmettelynä siitä, miksi maailma tai joku ei ole kuten itse, tai oletuksellisemmat.

Hankalaa aiheen läpikäymisessä on se, että itsekkin voi päätyä kuvittelmaan, että olisi jotain, joka ratkeaisi muiden panoksella.

Ratkaisevan oloiset tavoitteet, vaikka voivat liittyä kaikkien rakentamaan maailmaan, ja siten riippua muiden tekemisistä, ... eivät ole muiden annettavissa, tai kontribuoitavissa.

Keskeneräisyyttä näkevä, ja väliinpitämättömyyttä osoittamaton, pyrkii kyseenalaisten kautta jollekin kärryille. Ei savua, ilman tulta.

Näitä sitten käydään ja tahkotaan, ja tuskin on ainoa, kun maailmasta samalla voi vaikuttua, hyvinkin paljon. Viimein päättäriaineksena näitä ei voi olla aavistamatta.

Voi olla tosi hyvin päässyt sinuiksi itsensä ja maailman kanssa, ja tästä tilasta lähtevän, paljon helpompi vaikuttaa maailmaan omalta osaltaan.

Mikä on kollektiivinen osuus, tällaisen ilmiön edessä. Tämä voi olla seikka, mikä sekoittaa. Analyysi kattavana vaikean oloinen, eikä enää tämän kirjoituksen tarkoitus.

Kommunikatiivinen antikotribuutio, vai rintamatyöläisen aarreaitta

Aika tiiviisti kirjoitellut viime päiväni Usariin. Tänään jopa oman blogikirjoituksen voimalla.

Halla-ahoa tuli juuri kommentoitua, ja räväkän kriittisesti, tällä kertaa.

Kipakkuutta, ja pienestä. Vähän hämmästyin omaa reaktiota, joka kuitenkin aidosta pohjasta.

Jälkikäteen omasta reaktiosta tuli mieleen jyrkkyys, jonka voi liittää ankaruuteen, ja liialliseen kyseenalaistamiseen, jolloin kritiikki voi epäsuorasti vaimentaa tai antaa väärää signaalia siitä, että ei voisi ajatella hassuja.

Sitten ajattelin sitä rikkautta, mihin rikkauteen spontaanin reagoimisen toimi voi yllättäen saattaa.

Räväkkäpalautteellisen voi ajatella reaktiivisuutena tai jonain epävakaana. Toisaalta, kun elämän koko kirjoa ajattelee, oikeastaan rikkautta, että arviointeja ja lähtöjä voi tehdä tosi eri tilasta käsin.

Tuliset kommentit asiamuotoisinakin, ovat tulkinnallisesti helposti tulisia. Miten suhtautua. Miten uskaltautua mukaan keskusteluun, tältä pohjalta.

Mieleen tulee antikontribuutio, kommunikaation suhteen.

Vähän kuin joukkoryöpsähtely, joka pääsee irralleen, ja vastaanottajan puolesta tuntuu sen verran rajulta, että mieleen tulee lähinnä voimankäyttö.

Kun harrastanut paljon juttelua kirjallisesti, toiminta tällaisena tuntuu vahvalta, ts mikäli jossain ei niin paljoa itsevarmuutta, niin helpommin muilla alueilla.

Kun ajattelee niitä havaintoja, löydöksiä, ja oivalluksia sopivasta keskustelusta... maltilliseen aikaan on tosiaan tuottanut sellaista matskua ja ohjeeksi vääntyvää, jota voi itse tarvita, tällaisten episodien arviointiin.

Tosi outo käänne, ei uskois, että omaa ohjetta joutuu noudattamaan, että voi perustella sitä, mitä muille on suomassa.

Ohje menee vähän niin, että kun on jotain räväkkää, ja epätasapainoista, ts painotettua tavalla, joka vahvan kontekstisidonnaista... tietyissä tilanteissa tuo mieleen kohtuuttomuuden ja överiksimenon, ... mikä on oikein, ja tähän on oikeus vaatia tastapainotusta, tuli itseltä jälkitasoitteluna, tai jonkun toisen tasapainottavan toimesta.

Teoreettinen fysiologia

Alaselkä ei nyt niin jumissa, mutta ylempänä oireita sitäkin enemmän. Olkapäiden kuntoutus pahasti kesken. Niskanimikamissa kipua, ja tulehdusta.

Sitä se uiminen teetti, kun vapaata yritti liikaa.

Uutta on myös se, että vasempaan olkavarteen tuikkii, etenkin istuessa kun kädet edessä. Samaa jonkin verran, myös oikealla puolella.

Hauis ei ole koskaan ollut selvitystilassa, mutta vasemmalta puolelta näin on, ajoittaisesti. Deltoideus samaa. Pinnetila selkeä, todenäköisesti ylänikamista lähtevänä.

Kävin korista, mikä yleensä auttaa. Ei ainakaan pahentanut, ja toisaalta polvet kesti yllättävän hyvin, kun ainakin alkuun osasin olla paljoa tärkyttelemättä.

***

Tietoa kartuttavasti, tuli lainattua paksuhko opus patologiasta. Matskua ja yksityiskohtia sen verran, että mitään syytä ei ole alkaa omaksua sellaista määrää tietoa.

Näitä kuitenkin pohtii, ja siinä kun soveltamisen arvoista löytää, voi olla hyödyksi.

Askarruttavia juttujakin tulee käytyä läpi. Eräs sellainen oli tieto siitä, että syöpää ei juurikaan ilmene raajoissa, ts perifeerisemmillä alueilla.

Miksi noin? Selitys on varmasti löydettävissä, mutta että jos pitäisi päätellä jotenkin itse.

Syöpää voi pitää solujen kasvuun liittyvä ongelmana, ts sisäiseen solunmuodostusprosessissa, alkaa ilmetä fibaa, joka leviää.

Vikaantuminen solujen perusprosesseissa. Kai se jonkin haavoittuvuuden jälkeen on todennäköisempi, jos nyt ei ajattele sitä, millä tavoin korjaustoiminnan vajeet voivat mahdollistaa prosessirikon siivoilua.

Kun mennään kohden periferiaa (distaalisuus), aineenvaihdunta vähenee. Voi ilmetä kylmyyttä, kuumuutta, ja ulkomaailmaan nähden ääriolojen kohtaamista enemmän, kuin mitä proximaalisesti.

Perifeerisyys on kuitenkin enemmän kuin kerrosta, mitä on iho suojana. Ihon toiminta muuten tärkeää, ja tähän liittyy toiminnallisuutta paljon, ja palvelevuutta.

Ihosyöpä kuitenkin ilmenee harvemmin distaalisesti, ja muistaakseni alaraajoihin sijoittuvat ihosyövät... niitä ei oikein olemassa.

Voisi tosiaan kuvitella, että proximaaliset alueet ovat kytkeytyvämpiä, ts kompleksisempia, jolloin tapahtumia on enemmän.

Syöpää ei tosin ole esim sydämessä, mutta toisaalta sydämen solut sen verran erikoistuneita, että jos kuolevat, eivät tosiaan uusiudu, jolloin muodostuu lähinnä arpikudosta, mikä ei tosiaan toimi noilla tienoilla siten kuin tavan sydänlihassolu.

Ihoa uusiutuu paljon, ja on jatkuvasti kasvava. Siten ihoon voi tulla syöpää, kun toisaalta kuormittuu mm uv-säteilystä. Jaloissa ei silti oikein sitä melanoomaa.

Perustavien solutapahtumien yhteyteen sitä syöpää voisi sijoittaa, vaikka esim geenien vaikutuksesta ja proteiinisynteeseistä tajua sen enempää, kuin että noita tapahtuu.

Kun on sitä fysiologiaa, ja tietämisen mahdollisuutta kehon toiminnasta, mieleen tuli ajatus teoreettisesta fysiikasta, ja miksei siten voisi ajatella järkeväksi myös teoreettista fysiologiaa.

Mitä teoreettisen fysiikan tai fysiologian kautta voi arvella tai ennakoida tutkittavista kohteista... tämä voi olla osin toissijaistakin. Enemmän teoria olisi jotain kokonaisvaltaista, yksityiskohtaviidakkoon nähden.

Fysiologian alueella, näin ei ole tullut ajateltua, mutta jos ajattelee tosiaan terveyttä koskevaa tiedemateriaalin paljoutta... teorioista voisi olla tosiaan jotain hahmotusapua.

Mikä tänä hetkenä osuu ja on osa tarvittavaa

Eilen oli sellainen fiilis, ettei siihen käynyt kuin Saksan kielen kuunteleminen ytuubista.

Ei mitään hedonista, ei mitään miellyttävää, vaan jotain kognitiivisen älyllistä, mutta kuitenkin vähän salaperäisin tai arvoituksellisin höystein.

Kyse olotilasta, ja siitä, mikä sopii tasapainotukseen, tai tekemiseen.

Aina ei osaa havahtua ja tarkastella, että mitä selkeämmin ottaen on sitä, mikä ns osuu hetkeen.

Useimmiten, tekemistä jos ei keksi, ja ajan viettoa, sitä ryntää turhan takia sellaiseen, joka toiminut. Ei välttämättä natsaa.

Tarve, johon eilen heräsin, oli siitä hassu, että melko lailla spesifi.

Olkapäiden, isä, viattomat, autismi, inkluusio

Tänään uinti onnistui, kun älysin tietoisesti ottaa olkapäät paremmalla huomiolla.

Viime yö meni poskelleen, sen kahvilatingin takia. Heräsin kuitenkin normaaliin aikaan, kiitos lumitöiden, jotka vaativat osuutensa.

Lumityöt meni helposti, kevyen pakkaslumen takia. Pääsin siivoilemaan kenttää, jo ennen kahvittelua, joten vähän vaihtelua, tuon piristeen suhteen.

Lumitöissä en koskettanut lisää olkapäitä. Silti päivän mittaan, tuntemus oli jatkuva, esim pöydän äärellä, eikä pientä tulehduksellista tilaa oikein voinut olla kokematta.

Päätin lähteä uimaan, ja vaikka olkaongelmia, käytin edelleen käsiräppänöitä, ts en lainkaan pelkkiä käsiä uidessa, vaikka olkavamma saattoi johtua viimekertaisen vapaauinnin yhteydessä, nimenomaan räppänöiden käytöstä.

Uinnilla oli selkeän kuntouttava vaikutus. Liikkeet sekalaista, mitä mieleen tuli, ja ratkaisuna saattoi olla paras. Yksitoikkoinen jollotus pitempiaikaisena, tuskin on yhtä sopiva juttu.

Räppänät monipuolistaa uintia, tosin kuin kuvitella voisi. Monipuolistus helpommin, tosin voi olla, että vaatii jotain tottumista välineisiin.

Jalassa räpylöitä käytän vähemmän, mutta ajottaisesti, jos hallissa tilaa.

Nykyiset pikkuräpylät painavat vähän liikaa, ja vajottavat jalkoja, joten osa menosta karsiutuu helppona pois. Vaihtoehdot liian isot, ja allas käy tosi pieneksi, tosin voi olla, että tuon voisi ottaa ympäristöominaisuutena.

***

Tänään tuli katsottua loppuun leffa, Viattomat. Oli trillerityyppinen, ja näitten katsomisen jakaa nykyään monelle päivälle, ts ei kerralla kaikkea.

Mieleen tuli viittomakieli, muttei niinkään leffasta, vaan muuten ajoittain mietityttänyt.

Eilen kun bloggailin autismista, ts henkisestä vajeista, joiden eräs seuraus voi olla tosiaan kyvykkyys kapeana...

Isäni saattoi olla aika lailla ADHD, tai autistisempi jopa. Merkkejä melko paljon, jos kävisi läpi.

Mitä itseäni tunnen, jonkin verran kiehtoo eleet, ts viittomat, mutten ole osannut kaivata niitä niin tietoisesti, mitä isäni teki suoraan.

Isäni oli siitä erikoinen tapaus, että saattoi omistautua paljon kokonaisevaltaisemmin sille, mikä kiehtoi. Oppi nopeasti esim heränneitten virret, vaikka äitini mukaan, saattoi laulu vinksahdella joskus.

Jos autismi selkeä, voi tosiaan kaivata enemmän jotain erikoisempaa, mitä tavallisesti ei tule niin herkästi mieleen.

Älylliset vajeet autismin tapauksessa, aika selkeä seikka tajuta mahdolliseksi.

Kun jotain kykyä ja valmiutta jää pois, tai menee vajeelle, maailmaliittymä kapenee, ja otemahdollisuudet vähenevät, jolloin asioita ei voi hahmottaa yhtä monipuolisesti.

Monipuolisissa liittymivalmiuksissa, on toki huonotkin puolensa, sillä moninaisuus voi tarkoittaa sitä, että terää jää vähemmälle, kun raksutteluun menevää energiaa hajautuu, ellei toimintaa tosiaan jalostanut enemmän salamaksi.

Autistinen jumitus sen sijaan, sitäkin ymmärrettävämpi. On seurailtavaa, mutta jos kovin yksipuolisesti, toimintaan ei ole liittää monipuolista vinkkelistöä, kun kaikki tapahtuu enemmän yksikanavaisemmin.

Tosi erilainen lähtöpohja maailmaan. Eläimet ihmiseen nähden, vähän kuin autisteja, tosin toimintapaketti kun kauttaaltaan mukana, pitää yleensä mahdollisuuden reagoida tarkoituksenmukaisesti, hyvin moniin tapahtumiin.

Nisäkkäät osaavat huomioida ihmisen liikkeitä, ja olla varuillaan. Hyönteiset ovat tällaisten vaikutusuhkien tajuamisen tuolla puolen, tosin riippuu. On paljon hyönteisiä, jotka osaavat suunnata valppautta ja tarkoituksenmukaista toimintaa, esim ihmisen aiheuttamaan mahdolliseen uhkaan nähden.

Ihmistä jos ajattelee, valmispaketti toimintaa mahdollistavana, eläimiin verrattuna, paljon vähäisempi. Siten autisti vailla oppimisen aikaansaamaa maailma-avartumista, hyvin heiveröinen, ja voi tulla maailman suhteen tosi heikosti toimeen.

Jos ajattelee taas kasvupotentiaaliaan hyödyntämään kykenevää autistia, jonka vajepiirteet selvät, mutta eivät esteelliset... kasvua jos tapahtuu kohden täydempää, ei savantismi tätä reittiä pitkin varsin ymmärrettävä ilmiö.

Eläimen perustoiminta ja hermostollinen rakenne suuntautuu yleensä hyvin nopeasti, ja varmistaa perusjatkuvuuden, esim ruokailun, suojautumisen ja lisääntymisen.

Ihmisen tapauksessa, mikäli tyypilliseen toimintavalmiuskattavuuteen ei kykene, ja kasvua tapahtuu tästä huolimatta yhtä paljon, tarkoittaa autismi tiettyä osa-aluetta koskien täysrakenteisuutta, ihmisen luoman hermostorakenteen massiivisuudella.

Täysmittainen kapeakykyinen autismi, ei siltikään yllä esim siihen, mitä on eläimen valmius tulla toimeen, koska vaikka vähemmälle on tarvittava rakentaa, rakentamiseen tulee perustärkeät, toisin kuin lähtökotaisesti erikoistuvan ihmisalun tapauksessa.

Millä tavoin ihminen voi lähteä kasvamaan kohden erikoistumia... tyyliin autismi. Yleensä nämä lähtevät toteutumaan melko varhaisessa vaiheessa, mikäli suotuisat viettävyysolot, eikä tilanteita sotketa.

Mitä henkimaailmaan tulee, tyyliin viattomat... mieleen tuli tosiaan selvänäkö. Joskus on mainittu tällaisesta ihmisistä.

En täysillä ihmettele sitä, että selvänäköisyyttä voi olla jonkinlaisena, tai ennustamisen kykyjä. Vertaisin piirrettä uniin, tai häiriöttömän ulottuvuussiirtymän kykynä.

Selvänäkö vahvan ennustavana, on vähän kuin heureka-ominaisuus, rakentamisen puolella. Selvänäkö poikkeaa keksimisen valopiikeistä siinä, että materiaali josta ammentaa vaihtoehtoja, paljon kattavampipohjainen, joskin kontekstuaalista sidontaa voi olla.

Selvänäössä, ennustamisessa tai ennakoimisessa, kyse vähän kuin intuitiosta, jota jokainen käyttää jatkuvasti. Millä tavoin on valmis luotamaan, tässä voi olla eroja. Syitä vaikea sanoa eroille.

Ennustamisessa on se hyvä puoli tavan keksimiseen ja oivaltamiseen nähden, että keksimisen polku kelautuu yleensä auki paljon vähempipohjaisesta motivaatiopohjasta.

Mitä tulee kokonaisemman intuitiopotentiaalin käyttöön, tätä moottoria käytetään tosi monipuolisista tiloista lähtevänä, ts ennustamiset ja ennakoinnit ovat tosiaan avautuvan maailman suhteen, aivan toispohjaisia.

Viattomat kun trilleri, intuitiviisuus ja ennusteisuus tosiaan näkyy objektiivisemmin toimivana, mutta yleisesti ääritulkintaiset henkisyyden kulut tavan elämässä, viittaa enemmän toimijan omien mielenliikkeiden määräävyyteen, vailla selvää yhteyttä paraikaisuuteen.

Päinvastaista olisi realistinen intuitiikka, kuvitteellisen sijaan. Vaikka jälkimmäinen vapaampaa, ja voi saada alle helpommin generaatiota sisäisesti, prosessit jäävät enemmän soliptiseksi, ts ympäristökytkentää varmasti jollain tasolla ajatellen, mutta käytännön elämää ajatellen, tulokset hyvin epäkytkeytyviä reaalitilanteisiin nähden.

Autistisen prosessin se päätymä, jossa kehittyjä jää kehittymättömyyksineen kauas, tai kehittyneenä samoin, on tosiaan jotain prossisittomuutta suhteessa tarvittavaan kasvuun, tai sitten vahvaakin kasvamisen prosessia, mutta hyvin eri reunaehtoihin.

Itse ajatuksellisesti sen verran holistishakuinen, että autismin ilmiötä osaa tosiaan ajatella soveltuvaksi, myös tavan ihmisiin, ts ymmärrys tavan ihmisten rakentumista ajatellen, paranee tällaisen erikoistapauksen tutkailemisen kautta.

Tuon vuoksi jaot tuntuvat monesti rikkomiselta, ja potentiaalin hukkaamiselta ajassa, jolloin vielä jaksetaan puhua esim inkluusiosta, ja suvaitsevaisuudesta ja erilaisuuden rikkaudesta.

Kertaamisesta "alkaamiseen"

Kun on sitä asioiden opiskelua, ja kertailua, niin kertailuun nähden, sopivaa olisi alustava omaehtoinen tutustuminen, ennen sitä, mitä pitäisi kerrata, jos erikseen ylipäätään painottaa kertailemista, tankkaamista, ja päähän ahtamista, että jonkin aikaa tärkeäksi arvioidut pysyisi matkassa.

Vähän hassu, tai epätavallinen vinkkeli, maailmaansuuntautumisessa.

Kun on jatkot, niin tästä sanasta joskus johdettu etkoja, tmvaa. Onko oma tarve löytää kertaamiseen nähden jotain samaa. Oletan, että joo.

Käsitellyt ihmisenä olemista, myös itseni kautta, tai etenkin näin. Aiheena ollut mm se autismi.

Mieleen tuli autismin yleinen muoto, ts sosiaalisuuden heivaaminenen kauemmas vetäytymällä, tai jopa aktiivisesti.

Kun itselläni on ollut mutismitaustaa, mieleen tuli näkemys autismista, jossa mutismi on yleistetty koskemaan toimintaa enemmän kauttaaltaan.

Mutismin voi kytkeä lamaantumiseen. Olen periaatteessa voinut ajatella puhuvani, ja kokenut, että puhumiselle ei ole mitään tilannekohtaisia pidäkkeitä, mutta puhetta ei vaan pysty tuotamaan siinä tilassa, joka mutustisessa vaiheessa on päällä.

Mutismi on vetäytymistä, kielellisen kommunikaation tasolta. Samalla tapaa, masennuksen voi ajatella olevan vetäytymistä siitä, mitä on yleensä pitänyt merkityksellisesti koettuna.

Masennus on melko kokonaisvaltainen tila, ja rakentuu hyvin ei-primäärisistä tekijöistä lähtien, ts masennuskulkuun on paljon vaikuttamisen paikkaa, eikä masennus tilana seuraa kai tosi elimellisen helposti, ellei ympäristötekijät tosiaan johda prosessina kohden tätä seis-tilaa.

Masennusta ei rakenteellisesti oikein voi liittää mutismiin, tai autismiin, vaikka esteytymisen puolesta, tila näkyy samalla tapaa.

Mutismi sitä vastoin on ymmärrettävissä selkeämmin autismipuolen tilaan. Mitä autismiin tulee, on paljon suuntautumista, ja ilmaantumisesta voidaan käyttää esim sanaa friikismiä, siinä kun ulkopuoliset tätä voisivat luonnehtia.

Paitsi että autismi on suuntautumisen aktiivisuutta, esteellisyys on osa toimijuutta, siinä missä kaikilla oliotyypeillä.

Näissä koonnissa perinteisest rajat paukkuvat, tosin esim masennuksen liittäminen autismiin, selkeästi pyritty mainitsemaan, millä tavoin on vertautuva.

Jatkumollisempi ote, ts sen vaje, on se, mikä näissä tyypittelyissä on käytännössä hyvin epäammattimaiseen teoretisointiin viittaavaa.

Sitä en tiedä, mitä ammatillisesti perehtyneet ihmiset osaavat ihmisyyteen liittyvistä perusrakenteista tajuta ja kertoa, mutta yleisesti, perustavan tasokasta rakentamista tältä alueelta ei yleensä näe.

Mistä perusrakennelmien näkyvyysvaje johtuu, tavan kansalaista koskien, sitä en tosiaan tiedä. Asioita joutuu keksimään ja löytämään paljolti itse.

Romuilua

Tänään, ja eilen, juonut kahvia aamun lisäksi myös keskipäivällä.

Eilen ei tuntunut erityisemmin ongelmalliselta, ja tänäänkin, ottaessa tuntui, että mikäpä ettei.

Kun pyöräilin metsässä läskärillä, olotila kertoi, että fysiologisesti meni stressin puolelle.

Kahvin aiheuttama lisäboosti ei olisi välttämättä ollut stressiarvoista, ilman rasitusta. Koktaili riitti, ja aiheutti mm ylimääräistä hikoilua.

Aika pahalaatuinen virhe, ja tuntui kuormittumisen yhteydessä olotilan kyseenalaisuutena.

Välitön reaktio oli keventäminen, koska satanutta lunta melko paljon, ja pyöräily tosiaan pikkasen turhan kuormittavaa.

***

Toinen pahalaatuinen virhe tuli uinnissa, kun ajattelin olkapäitten ketävän enemmän vapaa-uintia.

Överiksi meni, se viimeinen kerta, ja etenkin vasemman olan suhteen, tällä kertaa.

Olkapäistä oikea edelleen toipilaana, mutta vasen akuutisti enemmän ongelmatilassa.

Pyöräillessäkin, vasen olkapää ongelmoi, tosin siedin sitä, ja onneksi älysin kuormituksen sen verran monipuoliseksi, että piikki on ns normaalivaikutteiseksi jäävää.

Oikean olkapään tilanne ollut joskus niin paha, että pyöräillessä joutunut enemmän nojaamaa vasempaan käteen, ts poljettaessa, jalka ja ristikkäispuolen käsi, toiminut vain tavalla oikea jalka ... vasen käsi.

Pyöräillessä toispuoleisuuteen nojaaminen on heikko juttu, jos pyöräilee lumisemissa oloissa, ja mukaan tulee trial-ajamisen piirteitä, ts pyörää osattava hallinnoida.

Ilman läskäröintiä metsäpoluilla, kehollisten puutteiden vaikutukset eivät hahmottuisi samalla tapaa. Jotkin harrastukset, ovat diagnostisantisia.

***

Kahvitapaus parin viimeisen päivän osalta kirkasti sen, miten ei voi olla muuten kuin hajoituksessa, mikäli piristemäärät tuota luokkaa.

Siihen en voi ottaa kantaa, mikä voisi tuollaisen piristemäärän kompensoida. Ei varmaan mikään, omaa tapaustani jos ajattelen.

Sisäinen oikaisutyö

Pitää kommenttien sijaan laittaa päätasolle, kun kommenttiosio vähän kökön oleinen...

Elämyksiä tarvitsee ja kannattaa jonkin verran käsitellä, esim tällä tavoin kirjoittaen, ellei voi osallistuvammin.

Mitä havainnut, käsittelyjen jälkeen, voi olla paljon vapaampi havaitsemaan ja kokemaan sitä, mitä ei ole ennen tietoisia käsittelyjä osannut tehdä.

Tietoisissa käsittelyissä voi olla elämysmaailmaan liittyviä riskejä, joista en paljoa tiedä, enkä näitä osaa nyt samalla tapaa aavistella.

Musiikista tulee jonkin verran kerrottua, sen verran kun on sanamaailmaan nähden arvoituksellista, ts jotain kerrottavaa on siten, että tätä tosiaan on jäänyt uupumaan.

Kyse varmaan jostain sillattomuudesta. Liittyisikö persoollisuuspiirteisiin, jos vaikka aistien yhteispeli ei täysin toteudu jouhevasti, jolloin jos toteutuu, kyseessä luokaa synestesia.

Synesteettisiä juttuja ei kokemuksena paljoa, tai miten lienee. Ei ole aihe nyt. Tietty lokeroitumiseen jääminen sitäkin enemmän.

Kyse liittymisen ongelmista, jota edellisessä blogissa päädyin kertomaan. Esteellisyys olisi jotain sisäistä myös.

Asioiden yhdistyäkseen, tarvitsee liittämistyötä tehdä ehkä vähän poikkeavin tavoin, että tulosta syntyy. Voi olla ADHD jonkin asteisena, tai jotain muuta, joka tosiaan keskittymisen häiriöpiirrettä.

Mitä huomannut, tosi helppoa olla siinä, minkä tuntee omaksi. Koskee jopa suoria aistien kautta havainnointia.

Voi olla, että introvertti on tavallista enemmän taipuvainen sisämaailmallisuuteen, joten jos tätä ei voi orjentaa kohden ulkoisempaa maailmaa,... illmenee liittymisen mahdottomuutta, ja sisäiseen kitkaan ja toisinasettumiseen nähden.

Yleisesti... ihminen vapaana on sellainen, joka on sinut itsensä kanssa. Tämän voi käsittää monella tapaa, ja piirre voi olla hyvin moniselitteinen, taustansa puolesta.

Introvertismi olisi enemmän jotain kaavapohjaista, ts rakentumisen painotusta, ja vaikka varmasti ympäristöperusteisesti kuten arvella saattaa... ympäristövaikutteinen osuus rakentumisessa ja vuorovaikutuksessa poikkeaisi henkilöstä, joka on vapaampi sukkuloimaan itsen ja muun maailman maastossa, mutta toisaalta sidotumpi ulkoiseen.

Niitä ja näitä, sekä ADHD-harrasteista

Perjantaina ostin kilon naudan lihaa. Eilen pannuttelin, suppisten ja sipuleitten kanssa, ja ähkäsin vähän enemmänkin, perunoitten ja porkkanoitten kanssa.

Paha olohan siitä seurasi. Ilalla ja aamulla, "aivan kuin" elimistöllinen tulehdustila. Siis oikeasti sen oloinen fiilis.

Kahvit tuli kuitenkin keitettyä, ja vaasan ruispaljoja, heräämisen jälkeen, muttei enää pitkään aikaan, aamukahvien jälkeen, koffarijatkoja.

Toistaiseksi levottomat jalat jääneet pois oireista. Yrittänyt saada rautaa veriletuista, ja lihasta, kun ferritiiniarvot vähän alhaiset. Siinä kai syy, ettei levottomia jalkoja ihan samaan tapaan.

Tänään menin, ja ostin suklaalevyä. Pandan tummaa, 140 grammaa, ja saman tien, mitenkäs muuten, noin klo 19. Saa nähdä, mitä ovat seuraukset.

Ulkoilemassa ainakin kävin, alustavana ensiapuna. Kiva oli pakkastella. Näppisauvat matkassa, tällä kertaa.

Sokeri kohottaa mielialaa, ellei sitten käy väsyttämään. Ei tällä kertaa, ja aika eri tilanteeseen meni, vaikken tiedä, mikä on muuttunut.

Päivällä pientä liikuntaa, metsässä läskäröiden. Kivat maisemat.

Kivojen tienoiden takia, yritin tehdä tänäkin vuonna jäärataa. Satanut niin paljon lunta, että näyttää vaikealta, jääradan ylläpito. Vaikeampi ongelma ovat tosin polvet, joiden kuormitusta pitää yrittää säädellä.

Eilen oli perjantain koristelun jälkeen pientä tahmausta kummassakin polvessa, kun jalka päätyi olemaan tietyssä asennossa kauemmin. Samanlaista tilannetta ei ole ollut, vaikka särystä päätellyt rustokulumaa.

Jäärata järvellä, olisi sen arvoinen.

Viimeksi kun luistimien kanssa kolailin lumia lapiolla, otin vähän tarkemmin, kun ajattelin, että puhdas pinta kun on, ja tulee... menee lumikertymiä vähän muualle, kuin luistelualueelle.

Lumisadetta tuli ja meni, ja jäänyt tarkistamatta, onko sade jakaantunut miten tasaisesti ylläpidettävälle alueelle. Voi olla, että pahimman sateen ajaksi, tuuli on tyyntynyt, ja peite levittäytynyt puhtaammalle pinnalle, ja vaikka tuulisi, kertymää jäisi työstettäväksi.

Toinen lumenluontipäivä jäällä, oli kuitenkin helpompi, koska kerrosta ei ollut paljoa, ensimmäiseen kertaan verrattuna. Hiukan meni sahaamiseksi, kun alue kuitenkin laajahko.

Kuormitti tavallista enemmän se edellinen lumenluontikerta, kun menin suoraan työhön, ja eri luistimilla. Jokin liikkumisen ja tekemisen flow katkesi kuin seinään, enkä tajunnut syytä.

Älysin tilanteen kuormittavuuslisän selkeänä, mutten osannut korjata kuin vasta loppupuolella jääaikaa. Vaihdoin luistimet, ja samalla lämmittelin jäätyneitä varpaita metsän suojassa.

Päivä oli jaloille kuormittava, mutta luistelin kuitenkin hiukan vapaata.

Pimeä ja hämärä on yhtä lepoa. Talvella, pimeys ei kuitenkaan niin totaalista, etteikö jotain näkisi. Jotta voi olla ilman valoja, on tosiaan sen arvoista. Pimeydessä on jotain taikaa, samoin kuin lyhyessä päivässäkin joskus, ja valosta tykkään tietysti paljon.

Väsynyt, ja viimeiset viilettelyt luistimilla, ja taakse päin. Aivan kuin olisi mennyt avaruuden halki. Toiseuteen meni, se luistelun loppuvaiheen liu-ut. Ei voinut liikaa, jalkojen väsymysten takia.

Luistelu on siitä viehättävä harrastus, että siinä on tavallista enemmän jotain ADHDlle ominaista. Tällaisen vuoksi, luistelua on kiva myös katsoa, tosin piirre ilmenee enemmän nopeudessa ja räväkkyydessä, ja mieluusti näkee kunnon sähläämistä.

Eräs hyvä luistelija on Kamila Valiejeva. Sen verran kookastunut, ettei enää yhtä räväkkä.

Eräs esitys oli hauska, kun teki tosi paljon virheitä. Ajattelin lähinnä elävyyden kannalta, vaikka kokemuksena tuollainen voi olla ikävä, jos pakote rutistaa jotain muuta.

Nopeudessa on jotain vievyyttä. Tulee mieleen Nykäsen kommentit, kun lähti hyppyriltä. Ei jää paljoa aikaa ja mahdollisuutta, muun vaihtoehtoisen tutkailuun.

Kyse on vähän kuin heittäytymisellisyydestä, vaikka tilanteessa oltava mukana täysillä. Musiikki voi tilana olla täyttä vietävänä oloa, mutta tavalla, jossa tilan saavuttamiseen ei liity samoja riskejä.

Pimeydessä on samaa kantavuuden varaan jäämistä. Näin kai tämän mystisen puolen voi selittää.

Oikeasti usko jälkikäteisselittelyihinkään, kun ovat helposti arvailua. Melkein tulee ajateltua näistä kuin Ruonansuu, joka väittää asioiden tulevan, ihan itsekseen, jos ovat tullakseen.

Eräs vinkkeli on tosiaan ajatella, että kaikki uudet ja löydettävät jotka poikkeavat kirkastumisen kautta tapahtuvissa käänteissä,... ovat huuhaata, ja teennäisen keinotekoisia.

Vain se, mikä välähtää kuin lamppu, tai kasvaa hitaasti kohden tällaista... on jotain todellisuutta, hapatteisesta poikkeavaa.

Hajan hujan

Filosofiaa, ja sen perusongelmia. Hitto mitä skekkeä. Aivan kuin olisi juna pysähtynyt, ja toinenkin. Joskus alkaa tökkiä.

Piti kirjoitella omista katkoksista.

Metsiä samoillessa, vuodesta toiseen etenkin syksyllä, aiemmat vuodet muistuvat mieleen, omine tapahtumineen. On kuin palaisi kotiin, jonka unohtanut joksikin aikaa.

Metsiinkin liittyy katkoksia. Muistan paikan, josta löysin ensimmäiset suppilovahverot. Metsätie, pieni nousu, rinteen alapuolella ojaa, ja suppikset vasemmalla puolella. Missä paikka, en tiedä, enkä löytänyt.

Kotona tuli puheeksi sauna, ja se, millainen on hyvä. Sellainen tietysti, jossa kuuma ylhäällä, ja pakkasta alhaalla. Kerran käväsin sellaisessa, tosin en muista, missä sauna on. Olin kuitenkin yli 30 vuotias, enkä saunassa yksin. En muista kunnolla edes seuralaista, siis varmasti ollaankaan, vaikka epäillä voi, kuka mahtoi olla.

Tänä syksynä metsäillessä, kuroutui umpeen alueita, kuin ihmeen kautta. Erehtyi haahuilemaan, ja läikyttämään kulkua yli sen, mihin tottunut.

Metsissä aina jonkin verran soveltaa, reissuilla, ja jokainen keräilyreissu on helposti uniikki. Jos ei, tila on vakavan puudutteinen.

Tienoot vaihtuvat paljon, hakkuiden ja kasvun osalta. Samoin menevät uusiksi apajat, joissa aiemmin on ollut paljon jotain marjaa tai sientä.

Kun keräilyä harrastaa vuosien ketjuna, muutoksissa on mukana.

Suunnistus, paikat ja kulku metsässä tosiaan muuttunut, sitten alkuaikojen. Kotiseudulla maalla vaikka paljon metsää, kaikki oli valmiin tuttua, ja silti oli kaikenlaista ihmettelemistä.

Kun muuttanut muualle, metsiä kohtaa uutena, ja sitten voi palata sen äärelle, mitä on tapahtunut. Assosiaatiot tulee, ihan omituisia polkuja pitkin, metsässä kun liikkuu. Mieleen tulee kaikenlaisia tapahtumia ja yhdistelyjä.

Ihmisen luonnonvaistot on tosiaan juttu, mitä ei sivistyneenä oikein pääse helposti oivaltamaan.

Mitä tulee ehyempiin luontoa koskeviin kuviin, ja karttoihin, joita mielessä rakentaa... tällainen menee tosiaan kulun avuksi, ja hahmottamisen puolelle. Tärkeää sekin, vaikka kartta on kulkijalle turhan reduktiivista.

Miten paikat liittyvät toisiinsa. Näissä kokee joskus yllätystä. Tarkoittaa saapumista jonnekkin, mikä tekee tilanteesta tosi oudon, fiilisten puolesta.

Kun liikkuu pyörällä, voi mennä tosi nopeasti johonkin suuntaan, tai kiemurrellen minne lie, ja kulku-ulottuvuutta ei enää hahmota, ja voi olla äkkiä jossain, mitä ei toisiaan tiedä.

Nopea pyöräily epätarkasti tehtynä, vie tosiaan pois paikkatajun, jos ei ole tarkkana, enkä paikan seuraamiseen ole koskaan kyennyt, kun en älynnyt kiinnittää tällaiseen toisaalta suurta huomiotakaan.

Tie vie jonnekkin, ja tajunta ei voi tätä seurata. Kuro sitten tällaiset yhteen, mutta maaston kautta, ja tietysti kävellen, ja keräillen. Just.

Luistelukauden alku

Sen verran oli jäätä, että käväsin eilen jo kokeilemassa luistelua, järven jäällä. 

Teräsjäätä jotain 5 senttiä. Ei kovin paljoa, ja lumikate kun päällä, voi olla, että ohenee sekin, etenkin jos menee plussalle.

No, kyseessä vasta alkutalvea, ja olosuhteet voi muuttua paljon. Joka tapauksessa, kävin tänään kolailemassa pois, pientä lumikerrosta, jotta jää voisi jäätyä paremmin.

Kun pientä lumisateen tihkua, lämpötila meni vähän plussan suuntaan, joten saa nähdä, mitä aloitusalueesta tulee. Sen verran isoksi laitoin, että aluetta voi jälkikäteen tiivistää, sopivaan kohtaan.

Kolmisen tuntia, parhaasta päivän ajan valosta jäällä. Ei paha, tosin kevyehkösti otettu luistelu ja työskentelykin, vähän kuormitti, koska liike taas vähän uusi elimistölle.

Onneksi eilen kävin vähän totuttelemassa luisteluun. Tuntui, ettäsen jälkeen, jalat löytyivät alle. Parasta fysioterapiaa, tosin voi olla, että liikaa on tässäkin liikaa.

Pitää ottaa tosiaan toipumisen kannalta, tässä vaiheessa. Pientä venyttelyä, ja ruokaa vasta sen jälkeen. Ei pitkäksi aikaa samaan paikkaan lattialle, tai tuoliin, tai kramppeja voi tulla, etenkin sisäreisiin.

Kaikki aiemman talven virheet syytä yrittää välttää, myös alueen ylläpidossa, eikä välttämättä sään takia riitä, jos menee vaikeaksi.

Älysin kolailla lumia penkan oloisiin kohtiin, ts mättäille. Lumikerros kun painaa, alkaa jään läpi tihkua vettä, ja kun sekoittuu lumeen,... pinta menee rakeiseksi.

Luistelualueen sijaan, lumet rannan tuntumaan, ja jos alta tihkuu vettä, ei luistelualueelle niin paljoa.

Tuli ajateltua kyllä penkoista sitä, että kantaisivat paremmin. Pieleen meni. Jää huterinta kohdissa, jossa kasvillisuutta, etenkin penkkoina. Maasta saa lumekerrokselle ollankaan tukea.

Penkat alkoi vuotaa, jo putsailun yhteydessä, mikä yllätti, kun niin vähän oli lumikertymää.

Voi olla, että kun penkat saavat vettä, ja jäätyvät, tulee alusta sitä myötä tukevammaksi, ja kestää paremmin lunta, kun kärryttykin lumi sulaa ja jäätyy. Saa nähdä.

Lumityöt luistimilla siitä hyvä juttu, että vaikka menisi pieleen, liikunta ja jalkojen vahvistus jää, joten kaikki saatavat ovat extraa, jos kenttää jää luistelukuntoon, rehkimisen vuoksi.

Joskus voi mennä niin, että kun lunta poistelee, tekee alueesta käyttökelvottoman, jolloin paikkaa jos haluaa aurailla, siirryttävä neitseellisille tienoille, jota ei ole mennyt muokkailemaan.

Säätä on vaikea täysin ennakoida, tosin pitää vetäytyä luistinalueen ylläpitotoimista pienellä kynnyksellä, jos yhtään menee vaikeammaksi.

Ja nyt pois tuolilta!

Uintiharrastus

Parina edeltävänä viikkona uinut tavallista useammin hallissa. Tämä viikko altaalla teki erityisen hyvää, koska SI-nivel oireillut melko paljon. Vesi helpottaa.

Uintia harrastanut vanhemmiten enemmän tekniikkaa hakien. Tarkoittaa käytännössä viihtyvyyttä vedessä, ja vesiliikkeessä.

Jonkin verran viihtyvyyttä lisää pienet välineet, tosin tekniikka tulee niissäkin vastaan, ts välinekäyttö.

Uinnista oppii tekemällä, ja videoita tullut katottua, y-tubesta. Ei kovin erikoinen pohja harrastaa, mutta itse kun keksii ja hoksaa asioita, on eräänlaista löytämistä.

Vaikka polskuttelu näyttää helpolta, pitää sisällään kaikenlaista löydettävää, ja helpottavaa.

Tosi elimistönläheinen harrastus.

Tänään kokeilin perhosta, mutta olkapäiden liikkuvuus ei oikein riitä. Viime aikoina palannut harjoittamaan liikkuvuutta enemmän, ihan uinnin paremman onnistumisen takia.

Käytännössä, aika paljon soveltaa  eri etenemistapoja, ts selkäuintia, vapaauintia, sammakkoa, jne.

Hyvää soveltamisessa ja uintityylien vapaassa vaihtamisessa on kehonmukaisten olojen huomioiminen.

Toisaalta, menosta tulee helposti epärytmillistä, kun sovituskokonaisuus haasteellisempi, kuin jos menisi yhtäjaksoisesti samalla u-tyylillä.

Käytännössä pitänyt omaa uintitapaani vesijuoksuna, vaikka menisin vaakatasossa. Vesi tekee asennosta aika saman, että onko juoksu pystyssä vai vaaka-suunnassa. Raajaliikkeiden kannalta yhtä soutamista ja huopaamista.

Kun olkapäät oli tosi huonossa kunnossa, yritin vapaauintia liikaa, ja sain uinnista aina ongelmia. Nykyään ongelmia ei tule olkapäihin, koska tyyliä osaa vaihtaa. Kuormitusta ilmenee toki.

 Uintiin kun saa hyvää sujuvuutta, on yhtä rentoilua samalla. Eräänlainen olotila.

Kaukovaikutukset, siis lainausmerkeissä

Luin trauman aihetta käsittelevää kirjaa. Alkuun yleistä tietoa, sitten sen verran soveltaviin yksityiskohtiin menevää läppää, että vähän ohi oman tilanteen.

Kirjan lukemisen kautta todentui se ilmiö, josta kerrotaan keksimisten ja uusien ilmiöitten ilmaantumisen yhteydessä samanaikaisesti tai ajallisen läheisesti, ja tosiaan siten, että ilmiöitä syntyy kaukana toisestaan, ts ohi arveltavan vaikutusyhteyden.

Kirjaa kun olin aloitellut, Facessa joku avasi autismin aihetta, jota enemmän itse liittänyt erilaisuuteen... mitä kaikkinensa onkaan.

Erilaisista käyttänyt erilaisia sanoja, mm laitalaisuutta. Vähän vaihtelee, missä yhteydessä erilaisuuden aihetta tulee käsiteltyä.

Viimeisin itse toteuttamani sanavalinta tuli suoraan ihmisen fysiologiasta, tai anatomiasta, tai molemmista.

Autismi on sijoittumisensa puolesta jotain perifeeristä, tavallisemman ollessa proximaalista.

Kuinkas ollakkaan, trauman yhteydessä ensi kertaa törmäsin sanaan, jota oli ylikäytetty, mikä englanniksi kerrotaan sanalla overload, ainakin tietotekniikan yhteydessä.

Havainto oli yllättävä, ts traumakirjan jokin valmistava osuus, joka katalysoi kielenkäyttöä sille tasolle, että saatoin keksiä polkupyörän, ihan omin päin.

Oikeasti, ilmiöstä kertonut paljon vähemmin perustein.

Sanonut muutamaan kertaan, että kun lainaa kirjan, ja jättää sitä lukematta, kohta ei tarvitse enää lukea sisältöä, kun asia on kunnossa.

Ajatus on överiä, mutta vähän suuntaa antavaa, enkä usko, että täyspuppua, vaikka lähtee tyhjän oloisesta, ja ehdottomasti vain siitä.

Kansan tasolla joskus kerrottu, että tyynyn alle kun sijoittaa jotain,... jotain voi odottaa tapahtuvaksi.

Miten sattu toteutettuna... tällaiset ei tosiaan toimi. Kyse varmaan samasta kuin mitä on toivominen, haaveileminen, tai vaikka rukoileminen.

Edistyksestä ja etenemisestä

Äsken fysiikasta... sitten ihmisistä lisää, jotka näkyvät julkisuudessa, ja tosiaan mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Eräs on J-Peterson, josta jotain kirjoitellut aiemmin, tosin vähän. Jonkin verran seurannut. Tuli katkosta, koska äijä tuntui kertovan hiukan tyhjänoloisia, ja sisältöä, joka ei ihan niin oleellisen merkityksellistä.

Viime aikoina löytänyt itseäni arvostamasta enemmän Petersonia, ihan suoraan juttelutavan perusteella. Osaa hoksata kohtia, joista tavalliset ihmiset painavat ohi, ihan noin vain ihmettelemättä.

Peterson toki keskittynyt ottamaan selvää asioista, tosin kaikki eivät tähän oikein päädy, ja jos tekevät... ei heistä tosiaan ole helposti samaan, ainakaan miten sattu. Eri asia kokonaan, millaisen polun jälkeen. Tämän suhteen Peterson itse vähän kielteisempi: 

https://www.youtube.com/watch?v=6ESnpSpgbdg  (Jordan Peterson: Why Are Intelligent People Socially Awkward?)

Maksimaalisen oivaltavaan puhe-episodiin törmäsin muutama päivä sitten. Aika arkisen oloista elämää, mutta ongelmanarvoinen hoksattu, ja merkittävä sellainen.

Ei voisi olla puhe relevantimpaa ajallisesti, ja ikiaikaisesti:

https://www.youtube.com/watch?v=lchWriufJD8&t=64s   (This Is Why We Must Protect Freedom of Speech)

Tämänkertainen kirjoitus piti olla jatkoa jollekin aiemmalle Peterson-pohdinnalle, joten siitä...

Aihe liittyy Tod Grandeen, joka myös pohdiskeli Petersonia. Osin samaa mieltä vaiutelmasta, osin toisella kannalla.

Nyt tuntuu, että Peterson on tosiaan aidohkon oloinen tapaus, virheineen ja onnistumisineen. Jotain autenttista, ja enemmän kuin Grandessa, joka Petesoniin nähden sijoittuu enemmän ... mikähän virkanimike tähän oikein kävisikään.

Grande muuten ihan tolkukas, mutta tosiaan aivan muuta, enkä toisaalta ihmettele, jos sijoittaa Petersonia kyseenalaisuuteen kuuluvaksi. Toisaalta, tämä menee helposti muistutuksena valppaudesta.

Peterson menee selkeästi rintamalla, ja on liekeissä. Aivan eri toimitapa.

***

Kun katsoin jokin aika sitten leffan nimeltä marttyyrit, siinäkin oli eräs autuaaksi päivältään päässyt, tosin harvinaistapaus, yleisempiin nähden.

Ajatus toi mieleen kasvun, ja kehittyneisyyden haasteissa. Osa floppaa, osa ylittää jotain, mitä tavallisesti ei tehdä.

Mieleen tuli tapauksessa hartiat, joita mainitaan kehityksellisyyden yhteydessä. Kehittyneimmät tietyillä sektoreilla, ovat aikaisempien harteilla, ellei katkosta jotain kautta.

On paljon epäonnistumista, jotta joku voisi onnistua. Onnistuminen perustuu tienraivaamiseen, ja epäonnistuneita on laittaa kontribuutioksi. Sattumaa siten se, kuka selviää tietystä koettelemuksesta, ja kuka ei.

Selviäminen tai menestys tai suoritukset, oli hyviä tai huonoja, perustuvat aiempien pyrkijöiden koettelemusten jotain valmiutta lisäävään vaikutukseen. Epäonnistuneet, eivät kokonaisuutena ole epäonnistuneet, vaan olleet ehkä osa vahvaakin rakennustyöläisyyttä.

Ääripäänä valmius, jonka joku onnistuu "napsauttamaan päälle". Paljon kuitattavissa, ns vähällä.

Fysiikasta

Joskus opiskellut fysiikkaa. Joku vaihe jäi, että olisin ollut siitä kovin kiiinostunut. Fysiikassa toteutettu rakentelutapa kuitenkin viehättänyt, ja jäänyt päälle.

Kun törmännyt tapahtumiin ja käsityksiin... fysiikka taas alkanut kiinnostaa, ja sen henkilöt. Sama koskien tiedettä yleensä, eikä vain luonnontieteitä.

Nykyään on siitä hyvä tilanne, että tunnetuimpi nimiä voi tosiaan nähdä suoran oloisesti selostamassa näkemyksiään.

Se harmittaa, että esim Einsteinia ei ole, jossa hänet tavoittaisi lähikuvasta. On paljon puhuvampi juttu ihmiselle, kuin vaikka ne aivot, jotka joku päätti häneltä ottaa.

Einstein vaikuttaa jo kuvien perusteella vähän erikoiselta. Sama koskee hänestä kuultua kerrontaa, tosin tämä tuo lähinnä savun, jota ilman ei tulta, ja tulen tavoittaa suoremmin ihmisestä, tai tämä jää vastaanottajan kyvykkyyden varaan.

Feynmann vaikka on suosikkini lähestymistapansa puolesta tai jotenkin... on Einsteiniin nähden paljon tavallisempi, kuten itsestään avoimen luonnehtivasti kertonut.

Tiedemaailman ihmisistä samaa arvoituksellista on liittää lähinnä Edward Witteniin. Todella erikoinen vaikutelmaltaan.

Michio Kaku, on uusi tuttavuus. Näkynyt trendinomaisesti, joten skipannut, aina viime päiviin asti.

Vaikea tehdä täystulkintaa Kakusta, mutta tolkullisuutta on, aika toisella tapaa havaittavissa. Ontuvia kohtia ei ole käynyt paljoa selväksi, ensivaikutelmasta.

Kaku kertoo hiukan ylipopuliarisoivasti, ja se moodi pikkasen päällä, mikä voi haitatakkin, ts taannuttaa, vaikka ei tämä kai aina vaikuta jämäyttävästi. Ehkä turhan usein, tosin aihe on tuntematon.