Meneillään äänikirja: Psykologinen palautuminen (Anniina Virtanen). Ihan asian oloista kerrontaa. Tein erään yksittäisen havainnon...
Kun puhutaan traumoista, ja palautumisesta, eräs nostettu asia oli pakeneminen suorituksellisuuteen. Tästä käytettiin ilmaisua, hakea suojaa, tai että kyseessä olisi suojamekanismi.
Suojamekanismi on aika kliseenoloisesti käytetty ilmaisu, ihmisen toimintoja kuvaamaan.
On varmasti niin, että jos kipua on, ja etenkin epäkonkreettisempana tuntemuksena, jota ei ole osoittaa jonkin tiettyyn asiaan, tila saa aikaan toiminnallista kanavoitumista, asettautumisen hakemista toisin ympäristöön, ts tekemään ja liikkumaan.
Ihmisen tavan duunejakin voi ajatella suojamekanismeina. Tehdään asioita, joilla viimekätisesti turvautuu jotain elintärkeää. Joskus tekemiseen liittyy lisäksi selkeää suunnitelmallisuutta, ja tosiaan vaikka suoja-sanaa, ja suojautumisen asioita on tarkoitus olla toiminnassa.
Suojamekanismi tuo jostain tietystä vaiheesta mieleen jotain sairaudellista ja tilaan liittyvää vääjäämättömyyttä. Jos toiminta on tuskapohjaista, eikä toiminta tuota ratkaisua, voi tila toki jäädä päälle pitkäksi aikaa, tai lopuksi elämää.
Kunnon otetta ja sovellettavuutta ajatellen, jos tulisi tosiaan hakea ratkaisua, niin aika kauas ja kynnyksellisesti voi jäädä toiminnot, jos ongelmakohdaksi tiivistyy jokin fysiologisen ja hermostollisen tila. Onko se mitenkin rakentunut.
Ihminen ei ole suojamekanismien armoilla, vaan jotain osuvaa tulisi tehdä ja löytää, suhteessa tuntemukselliseen ongelmaan. Toiminta itsessään on liikkeelläoloa, vaikka olisi hutia, ja vaikka päätyisi jatkuvasti pöpelikköön, ja tulisi opituksi muutakin hoideltavaksi päätyvää samalla.
Kun ihminen toimii, ei hän on tekemässä jotain, ratkaistakseen ongelmia, jotka tuntuvat, tai ovat joskus saattaneet liikkeelle, ja jatkuvat, kuten haamukipu, amputoidussa raajassa.
Toistava hutitoiminta tulisi toki saada vaihtumaan. Se onkin jo eri asia, kuin puhua psyyken rakenteista, jotka toki mahdollistavat kaikkea, kuten toistuvaa toimintaa, meni maaliin tai ei.
Jokin käsittelytavassa töksähtää. Näillä viitataan johonkin suureen, ja prosessin kulkua koskevia piirteitä, jää mainitsematta ja käsittelemättä.
Jos ihminen pakenee karhua, on se varmasti psyykkistä työtä myös. Jos tätä jatkuu vaikka on turvassa, kyseessä on päälle jäänyt psyykkinen työ, joka voi lähteä toistumaan jollain muotoa, vaikka tilanteet ei tätä vaatisi paikassa, jossa karhuja ei ole.
***
Kirjoitin aiheesta parin tunnin päästä, herätessäni ihmetteleviin mietteisiin. Jäi tunne, etten osannut ihan toistaa sitä dissonanssia, joka vallitsi äänikirjaa kuunnellessa.
Yleisesti ottaen, trauma on tapahtuma, jossa jotain merkityksellistä katoaa tai joutuu epäkuntoon. Ihminen on karkoitettu alueelta, jonka olisi kuulunut olla turvallinen. Tässä mielessä terveys on palaamista tilaan, jossa on voinut olla, ennen traumatapahtumaa. Melko yksinkertaisesti ilmaistu.
Trauma on siis pakolaisuutta, sen syvimmiltä osuudeltaan. Pakolainen fyysisesti, voi olla traumatisoitunut myös, mutta pakolaisuuteen ei välttämättä liity sisäistä pakolaisuutta. Pakolainen voi olla, turvallisin mielin, vaikka vaaroja olisi, vieraassa paikassa.
***
Tulkinta tuollaisena traumasta, saa käyttämään aika eri sanoja.
Voi tosiaan tulla mukaan kulkemista, palaamista, etäisyyden ottoa, sopivaa välimatkan säätöä, karaistumista tiettyyn asiaan, paniikkia, pelon tai rohkeuden puuskia, ... masennusta, onnistumisia, vaikeuksien voittamista, itsensä ylittämistä, ... jotain aktiivisempaa, kuin että olisi vain mekanismiensa armoilla, ja tällä tavoin olevaksi luokiteltu, kun kerran näkyy ulospäin, kovinkin selittävän oloisesti.
Paitsi että voi havahtua traumojen herkistämiin uhkien yksityiskohtiin, ja toimia niitten mukaisesti, voi ajatella olevansa vieraalla maalla, jossa kuuluukin olla säikky, ja valpas.
Pahinta näissä voi olla jojotuksen kaltaisuus, mitä sanaa käytetään painonhallinnan yhteydessä. Alkaa luottaa liikaa, ja traumakulku kun toistuu samana, maailmasta ei muuta kohta erota.
Helppoa ajatella, että kun laihduttaa, voi päätyä tekemään samaa, minkä jo oppinut toimivaksi, jolloin on entistä vahvemmin ratkaisemassa asioita syömällä.
Tietty työ ja pakolaisuus ylläpidettynä, voi olla tuohon nähden parempaa, ja johtaa ajastaan parempiin ja pysyvämpiin tuloksiin.
Maailma siten kuin ilmenee, on paljolti paikka, jossa samat asiat toistuvat paljon, ja jossa moni asia viittaa hankaluuksiin, vaikka yhdistämistä ei voi tehdä, ellei ole herkistyneen vinkkelistä arvioimassa.
Siinä missä trauma voi aiheuttaa todellisuudentajun puutetta, tajunnan puute on aina jotain koskien. Tajuntaan tulee tässä toiseusmuodossa, jotain lisää, mitä muualta ei voi hoksata yhtä lailla.
Edelliseen perustuu varmaan se, miksi masentuneiden sanotaan joskus olevan enemmän realisteja kuin hyvin pärjäävät.
Hyvin pärjäävien kohdalla taas ei välttämättä sanota positiivisesti kovin usein sitä, että eivät pyri näkemään asioita hankalasti, ts se moodi ei tartu, jolloin toiseutta on aidosti tuomassa, jotenkin toisin, ... kun tulisi nähdä juuri niitä riskejä ja sopivaa toimintaa, suhteessa kyseenalaiseen.
***
Kun ihminen on karkoitetumpi, hänen toimitapansa kokonaisuutena on tätä, ts ehdotus paremmasta, menee helposti kokemuksen kautta opitun perusteella. Sama koskien riskien suhteen sokeampaa.
Tällainen taas vie traumat tavalliseen turvallisuusajatteluun ja sopivan suhtautumisen hakemiseen, ja löytymiseen, mikä koskee kaikkia.
Tökkivyys perinteisessä kerronnassa, voi olla turha etäisyyden ottaminen siihen, minkä kokee realismiksi. Sopivuus vaihtelee eri tilanteissa, ja vaikka mallit käy kaikille jonkin polun jälkeen, ei niitä voi puskea muille miten sattu.
Mitä sitten on se, että ihminen saatettaisiin aktiivisesti traumatilaan? Voiko sellaista tavoitetta terveenä olla, jos kerran sama pätee toiseen suuntaan, ja tulisi olla oletus.
Teoreettista kysymystä äskeisenlaisena, ei välttämättä tarvitse alkaa toteuttamaan, mutta valmius kysyä, vaatii varmasti jotain, mikä ei välttämättä ole heikkoa, valmiudellisuutta ajatellen.