Pakkomielteisyydet

Sen verran kuormitusta, että viime yönä kuulin unissani erään ihmisen sanovan jotain nasevaa. Vähän oli kuin olisi ääniä kuullut. Vaikka mielenterveys ollut joskus alhaalla, ääniä en juuri ole kuullut, ellei tuollaisia lasketa. Mukaan tulee tietysti mm unihalvaukset, joita tosin en ole vähään aikaan kokenut.

Fyysistä kuormitusta, vähemmän yöunta, ... ja tänään piti vielä mätystä simpukkasuklaata 250 grammaa. Ei se, etteikö aamukahvitkin olisi jo liikaa, tässä tilanteessa.

Oli miten oli, tänään tuli taas mieleen ADHD. Populaaridiagnooseja, tosin seuraillut kerrontaa, tästäkin piirteestä.

Tänään ajattelin, että voisi olla ADHD sen perusteella, että kun saan jotain päähäni, tuntuu tosi pakottavalta käydä tekemään juuri sitä.

Edellistä en ole kuullut liitettävän ADHD-tapauksiin. On kyllä kerrottu, että jos on ADHD, niin voi tosiaan olla kiinnostumatta monesta, mutta kun kiinnostuu, voi keskittyä tosi hyvin. Pitää paikkaansa tämäkin.

Aiemmin olen liittänyt toimintapakon tapaiset itselläni riippuvuuksiin, ehkä paljon turhan takia. Mukana on riippuvuuksia, mutta aivan kuin ne eivät millään olisi niin vahvoja käytännössä, mitä pakottavuus on ihan normaalistikin, tässä tapauksessa.

Itsensä uuvuttaminen on tosi tavallista, mitä joutuu toteamaan. Tätä osaa säätää, tosin käytännön pakosta, edelleen voi lipsahdella.

Kuormitus, jota tällä kertaa koin, oli myös väärää syömistä illalla. Piti välttämättä mennä tunnesyöden överisti, ja vaikka ei tosi paljoa, vaikutus tässä iässä liikaa.

Aamulla en meinannut töihin lähtiessä löytää kännykkää. Myöhästyin bussista. Kun kävin pysäkillä, olin kadottanut kännykän toistamiseen.

Löytäminen oli oikeasti vaikeaa, sillä ensimmäinen katoaminen johtui yksinkertaisesti housuista, joiden taskusta kännykkä tipahti paikkaan, jota oli vaikea jäljittää. En osannut ajatella noin eksoottista.

Turhalla bussipysäkkimatkalla taas kännykkä katosi, kun laitoin kukkaron kanssa huonosto povitaskuun. Ihme että älysin hakea ulkoa, valjojen kanssa.

Tavan rutiineissakin voi tökkiä, ylikuormittuneisuus. Muuten pystyi suhtautumaan tilanteeseen melko viileästi, mitä omaan suorituksiin yleisesti on kuulunut.

Kun tarkemmin ajattelee, koko suvussa on tätä piirrettä tosi vahvana. Nyt ymmärtää tietyt pakkomielteisyydet, ja toisaalta sen, että niistä joskus pitää, kun näkee joillakin, vaikka rasitukseksi menee helposti.

Perception or expression

https://www.youtube.com/watch?v=j26uHwJ79H4 ((Sadhguru: Don't Express Yourself. Here's Why))

Törmäsin kerrontaan toissapäivänä. En ole katsonut kerrontaa kuin alusta. 

Tyypillistä seuraamista, itseltäni. Tauotan, milloin tahansa, enkä enää katsoa loppuun niitä, joita valinnut katsottavaksi. Joskus ehkä.

Kertoja sen verran tolkukas, että todennäköisesti tulee katsottua loputkin, joskus. Kun sopivan hyvä vinkkeli, ajattelin, että kuulluksi tuli tosiaan, aika riittävästi.

Aiheena gurulla olikin tuo. Kuuntelu vs tuottaminen, vaikka tuottaminen kirjallisessa ympäristössä on kirjoittamista, ja kuunteleminen lukemista, ellei kirjaa tai kerrontaa saa äänimuodossa.

En tiedä mitä kaikkea Guru tulee kertomaan ajattelua koskevassa otoksessaan. Jonkin verran tulkinta sopivasta painotuksesta tökkii, vaikka priorisointia noiden kahden välillä, en voisi olla vähempää jakamatta.

Suomeksi expression on jotain ilmaisuun liittyvää, ja perception, käsitykseen, josta jotain ilmaisua voi lähteä, tai joka voi ottaa jotain soveltuvaa ilmenemismuotoa tavalla, joka ei ole esim puhetta, kirjoitusta tai viestintää... vaan voi olla kaikkea, mitä voi ihminen tuottaa.

Perception on tosiaan jotain syvälle menevää, ja expression voi olla pintaa, tarkoittamatta yhtään mitään.

Mitä noiden kahden välille muuten tulee, yhteyttä on, pinnan ja syvemmälle menevän välillä. Analyysi lienee hankalahko, eikä siitä pitänyt oikeasti kirjoitella, näin vähin eväin.

Kirjoittelutarvetta kun kuitenkin on ollut, ja jatkuvana, ... ja toisaalta osaa jo jakaa paremmin sitä, missä yhteyksissä ajatuksia käy läpi, ... osaa päätyä omille ilmaisukulmillekin.

On tosiaan havaintoa siitä ongelmasta, mikä liittyy siihen että vastaanottaa, ja tekee sitä yhä vaan.

Jatkuva ahtaminen / imeminen valuu ylitte helposti, tosin hyvä kysymys voisi olla se, että mitä tarkoittaa se, että voi olla jatkuva-aikaisesti vastaanottava uuden suhteen, ilman mitään omaa prosessointia sen suhteen, mitä on vastaanottanut.

Ei vastausta edelliseen kysymykseen. Kyse voi olla kypsyydestä.

Guru olemukseltaan heijastaa kypsempää tilaa, tosin vaikea sanoa, mihin perustuu. Omien sanojensa mukaan, mm myös rankkaan taustaan, mikä on helppo uskoa, ts omakohtaisempiotteisuuteen, johon kaikki rankempi automaattisemmin kytkeytyy.

***

Tarkemmin ottaen, piti kirjoittaa kuuntelusta, joka aloitin tästä: https://www.youtube.com/watch?v=uL8gw1T3yo0 ((Melanie Phillips on the destruction of reason))

Tuotakin vain alkuun (1:25). Ideologioista oli mainintaa, ja niiden orjanomaisesta seurailusta ja soveltamisesta. Aivan kuin ideologia olisi oljenkorsi, jonka uhkaaminen aiheuttaisi hengenvaaraa.

Aikaa luotaavaksi tulkinnaksi oli tarkoitettu, kai.

Se tuli mieleen, että jos ihmisen kokemus on suojautuminen ideologisemman kautta... suhtautuminen voi heijastaa jotain tärkeää, vaikka epäsuorasti.

Vaikuttaa jotakuinkin tyypilliseltä se, että kun ihminen kohtaa abstraktin oloisia tai monipuolisia uhkia tai uhkaskenaarioita, joita ei osaa tiedollisesti käsittää, ihminen voi kerronnassaan päätyä ilmaisemaan edes jotain, mikä on yhteneväistä tuntemusten kanssa.

Ihmisen taipumus kaventaa suuria johonkin konkreettiseen, ja ylipäätään rakennuskelpoiseen, ilmenee yleisesti. Jos kerrontaa ottaa kavennetusti, sanat sanoina ja rivit riveinä, voi tehdä epäoikeutusta kertojan todellisuudelle vastaanottajana, kuten tekee kapeaa kertoja itseään ajatellen kertoessaan jotain isompaa, turhan epäkattavasti.

Mihin tulkintaan Melanie Philllipsin havainto sitten oikeuttaa tai yltää... vaikea sanoa. Ajatteluttanut ainakin. 

Konteksti ei välttämättä ole ihan tavanomaisen simppeli, johon hän havaintoaan on tuomassa. Siten havainto voi olla hiljaisiin signaaleihin kuuluvaa.

Talvikausi alkoi, tuskatilalla ja liskoväristyksillä

Ja milläkäs muulla talvikausi voi alkaa, kuin oikeilla lumitöillä. Eilen satoi jo vähän enemmän, ts kymmenkunta senttiä lunta.

Lumitöitä varten olin hankkinut toisen varalapion. Maksoi pari kymmentä euroa, ja hinnaltaan halvin.

Oston jälkeen tuli samalla testattua, pienen lumikerroksen yhteydessä. Ostosreissulla tuli ostettua kaksi paria luistimia, ja ostokset tuntui sattuvan sen verran yhteen, että paluumatkalla piti kokeilla lumenkolausta, ja toisaan luistimilla.

Järven jäästä jos puhutaan, luistimet kolatessa, vie lumenluonnin aivan toiselle tasolle, jos nyt jäällä tarvitsee lunta alkaa siirrellä.

Jääalue luistelua varten jossain syrjässä, sen verran kiva juttu, että yrittänyt tehdä tällaista paikkaa, useana vuonna, tosin vähän heikonlaisin tuloksin. Aiemmin käyttänyt kolaa, ja lapiota, ja tosiaan jalkineina muita kuin luistimia.

Pahin ongelma luonnon jääalueen ylläpitämisessä on oikukas sää. Periaatteessa jääalue on siitä helppo luonnonvesillä, että jää tulee itsekseen, eikä mitään vesitouhuja tarvitse tehdä.

Viime vuonna jääalueen rakentaminen alkoi liian myöhään. Liikaa lunta. Tässä yhteydessä ei luistia oikeastaan voi käyttääkkään, ellei jatkokertymien poiston yhteydessä.

Tänä vuonna ajattelin olla vähän valmiimpi, luonnon olojen seuraajana.

Eilen kun oli vähän paksumman lumen töitä, mielessä kävi taas sää, ja se, miten voi tehdä stopit rakentelulle, ja ylläpidolle.

Alue, jonka putsasin oli kohtalaisen pieni pinta-alaltaan, mutta lumensiirtoon meni lähes kuusi tuntia matkoineen.

Pitkä aika johtui siitä, että pieni lapio on kyllä hyvä, etenkin paksumman lumen yhteydessä, mutta kun jäällä olevan lumen määrä vähenee, sen noukkiminen kapelalla lapiolla, on todella työlästä ja aikaa vievää.

Pääkerroksen poistamisen jälkeen, lunta vain tuli yhä, vaikkka kerros ei ollut enää paksu. Mielessä kävi, että jos on vähän plussaa, ja vetistelyä, ja ohut lumikerros jää tuohon sohjoksi ja jäätyy, pinnasta tulee käyttökelvoton, luistelua varten.

En halunnut ottaa sitä riskiä, että koko uurastus olisi mennyt hukkaan, ja poistin ohuen vastasataneen uudiskerroksen, vasta-auratulta kohdalta, tosin vain osittaisesti.

Homma vei sen verran energiaa ja kuormitti, etten voinut alkaa olla kovin tarkka, vaikka koko työn hukkaamisen riskin takia, piti mukamas venyä.

Seurauksena ponnisteluista oli tosiaan krampit, ja jonkin sen laatuinen fysiologinen tila, joka oli kohtauksenomainen, ja vaikka kokemuksena osin tuttu, niin pysäyttävä.

Venyttelin hyvin, ja rullailin. Tällä kertaa otin tarkasti tämän kohdan, kun muina aikoina en oikein viitsi aina huoltaa itseäni.

Rentouduin ja lepäilin, Kari Hotakaista kuunnellessa, ja nukahdin hetkeksi. Heräsin oikean sisäreiden vahvaan kramppiin, enkä meinannut päästä lattialta.

Kramppi oli kivulias ja pitkittyi. Pahin vaihe sitä oli tuskatila, jonka vuoksi riisuin kaikki paidat pois, ja asetuin lepäämään eteisaulan vilpoisempaan tilaan niin, että olin oven pönkänä.

Viileys helpotti, samoin vaatteiden vähennys. Seurauksena oli kuitenkin väristyskohtaus, joka tuntui sillä tavalla liskotyyppiseltä, että ns vei, ja vaiheen vaikutuksia saattoi lähinnä olla kokemassa.

Mitään normaalia se väristyskohtaus ei ollut, tosin aiemmasta kerran samanlainen kokemus, ja täyden kesähelteen aikaan, suihkussa.

Liskovilukohtaukseen liittyi käsien kylmeneminen. Tuskatilasta oli jäänyt tuntumus korviin ei soivana, vaan jotenkin lamautuneena. Toisaalta, tuskatilaa muistuttava olo palasi, tosin heikompana viitteenä mukaan.

Menikin yhteen saakka yöllä, tai sen yli, kun nukahdin viimein. Sitä ennen tuli ihmeteltyä tilannetta päivystävän terveyspalvelun kanssa. Ihan asiaa sieltä tuli.

Ohjeena oli suolaa, magnesiumia ja nesteystä. Noita kaikkia olin jo ottanut, tosin ajattelin, että voisiko vielä jotain tehdä, koska unta odotellessa oli fiilis, että tuskakohtaus kramppeineen voisi alkaa, ja olisi entistäkin murskaavampi.

Aiempiin samanlaisiin tuskakohtauksiin ei ole liittynyt liskohytinää, ja toisaalta kohtausten yhteydessä, tuskatila on poistunut kuin paha olo, oksennuksen jälkeen. 

Kolme kokemusta näistä, aikuisena. Lapsena saattoi olla, ja kohtauskirjoa paljon erilaisempanakin, aina sekoilemisiin saakka.

Tämänkertaiseen tuskatilakohtaukseen vaikutti todennäköisesti hiukan eilinen reissu Saimaalla.

Tuo jäävaeltelu oli toisaalta sellainen, jota pulahtamisesta huolimatta, otin varovaisen tarkasti. Pulahtamisen laskin todennäköiseksi, ja eniten varmistin sitä, että pärjään siitä huolimatta.

Jäällä vaeltaessa tuli mieleen mm kuormitus, ja sen pitäminen sopivana. Vaeltelelua päädyin pitämään tosi kokonaisvaltaisen kuormittavana. On pyöräilyä, kävelyä, istumista, pyörän pientä työntelyä rehkien, etenkin kun oli kantamuksia tuollakin kertaa.

Kuormituksesta tuli vertailevasti mieleen pelkkä pyöräily, tai luistelu. Luistelukaan ei välttämättä ole suorittajalle niin helposti vastaanotettavaa, kuin mitä on täysmonipuolistettu retkeily.

Kun luistelee, tai pyöräilee, ja kuormitus lähinnä tätä, kuormituksen kohdentuvuudesta tulee ongelmaa. Vaikka jaloissa on isoja lihaksia, toipuminen on aivan erilaista sen jälkeen, jos jokin lihasryhmä joutuu venymään, ja olemaan tosi tiukoilla, ja etenkin pitemmän aikaa.

Pitkäkin retkeily kevyesti, voi oikeastaan lähinnä voimauttaa. Menee varmaan johonkin peruskuntoon, kuin intensiivitoimintaan. Tämä kai se ero, vaikka näiden sanojana, melko vähän on tietämystä.

Mitä eiliseen jääurakointiin tulee, niin arvelu ennakoivasti ja johonkin kokemukseen perustuen, ei tainnut olla täyttä puppua. Enemmänkin tulisi olla huomioitu.

Vinkkeli, jota käytännön kokemuksen jälkeen voi ajatella mahdolliseksi, antaa paremman ja suoramman käytännön tuntuman siihen, että oman terveyden reunaehdoista voi pitää huolta täsmällisemmin, eikä turhaan arvuutellen.

Kuormitusta intensiivisenä, ja kuormitusta kevyenä ja monipuolisena. Sydän kuittaa viimein toki kaiken, mutta kun on toisaalta elin siinä missä muutkin, saattaa voida kevyttoimissa paremmin kuin tavallisesti. Viittaisi johonkin siihen, mitä kuullut kerrottavan peruskunnon hankkimisessa.

Kuormitusta käytännössä päätynyt kohtuullistamaan, kuorituksen kautta. Lihaskuntoharjoittelu ulkolaitteilla, ja kuntosaleissa, on jonkin verran täsmää, ja tarkoittaa kohdentuvaa intensiivisyyttä, vaikkakin lyhytkestoisesti.

Kun intensiivejä tekee, kannattaa kokonaisuutta kuormittaa hiukan lisää, pitämällä sopivasti liikettä ja virtaa, eikä antaa paikalliskuormittumisen jäädä turhaan vaivaamaan. Helpottuu, kun tekee vaikka jotain kuntopiirin omaista.

Eilen tuskatilan yhteydessä, tuli mieleen kuormituksen jako, vaikka ihan suoraa oloa koskien. Päättelin unta odotellessa ja itseni kuulostellessa viimein, että hyvä etten ollut nukahtanut, vaan jäänyt miettimään vähän ahdistuneena vointia.

Jos elimistö joutuu kokonaisuutena intensiiville, kuten tuskatilan yhteydessä, ei täysi paikallaan oleminen välttämättä aiheuta toipumista niin hyvin kuin pieni kevytmalekseminen.

Huolettomuus kävi mielessä, ts mielenrentoutus. Voi käydä, tosin siitä olisi tullut mieleen vähän se, että päätä olisi pitänyt pensaassa.

Kokonaisvaltaistusta voi tehdä myös toiminnan kautta. Teoria, jota vaistomaisesti olen joskus päätynyt hyödyntämään, tuli tuskakohtauksen takia viimein paremmin tiedostetuksi.

Kokonaisvaltaistuksen puolesta puhuu koko tuskatilan alkaminen. Venyttely ja rullailu oli todennäköisesti jees, ja pieni ruuan pureskelu, mutta makoilu ei ollut sitä enää.

Kun fyysisesti selkeää palautusta vailla, jääminen ilman liikettä on kuin makoilisi tulessa. Seuraukset pitää ennakoida paremmin. Mitä enemmän toipumista, sen tarkempi täytyy olla palautumisessa, ja sen lisäämisessä asteettaisesti.

Toipumisesta ja palautumisesta sen verran kokemusta, että näistä ei enää halua ajatella yksioikoisen kaavamaisesti. On vaarallista, sekä toisaalta vaikka peruslinja ihan sopiva, oltava enemmän tarkka suoran tilanteen suhteen, joka voi aktivoitua vaiheissa, joihin ei ole liittää isoa kuormitusta, ja palautumisen selkeää tarvetta.

Antibioottikuuri varmaan vähän vaikuttaa myös taustalla. Ensi kertaa oli vähän löysällä sen vuoksi, joten vaikutusta lienee, perusfysiologian valmiuksiin jonkin verran.

Lopetettava aiheen pohdiskelu, kun aika painaa päälle. Pitää jatkaa tästä toiste.