Sepän luomityöt

Kyse siis läskipyöräilystä, ja metsäpolun pohjan pitämisestä tasaisena.

Pieni suojasääjakso takana, ja suvilunta sen verran kertyi, että pohjatöitä riitti, ja toisaalta vaihetta, jossa rauta ns kuuma.

Sepän touhuja, ne on lumenkin muotoilut.

Eilesin päivän jälkeen täysin kaputt. Syynä tosiaan työmäärä ja kuormitus, jota lauhan sään polkutyö vaati.

Tuskin riittää palautumiseen edes yksi päivä, vaikka palautus tuskin parhaiten täysin makoillen hoituu.

Osasyy kuormitukseen oli se, että menetelmät vielä alussa siihen nähden, mitä menetelmät voisi täystoimivana olla.

Läskipyörä välineenä on paljon, ja siitä hyvä, että kompaktisti kulkee kaikki välineet, joita polkupohjan tamppaustyö minimissään vaatii.

Paitsi läskipyörä, niin myös jalat, joita oppi pakosti käyttämään pakkasilla, varpaiden jäätymisen ehkäisemiseksi. Kenkäpuolen hankintoja pitäs kyllä parantaa.

Perusidea polkupohjan läskäritamppauksessa on se, että kaahaamalla tulee parhaimpaan kuntoon.

Menee ensinnäkin kevyeiten vauhdilla, ja toisaalta, tasaisinta tulee tätä kautta, siinä kun tasaisuutta tarvitaan maastoon.

Käytännössä, että ihannetilasta lähtevään ylläpitoon kykenee oikeasti, polku-uraa on rakenneltava käytännössä niin, että siitä tulee työstettävä.

Läskäri sepän työkaluna on siitä poikkeava, että on sidottu kulkemaan maastomuotojen mukaisesti, ts ei ole kuin vasara, jota voi paukutella eri suunnista.

Polku-ura siis merkitsee paljon, mutta erityisesti työstön toteutusta ja mahdollistamista ajatellen.

Leveyttä on jonkin verran oltava polussa, jotta reunoille pääsee suoremmassa kulmassa, sillä jos polun reunat nousevat, pyörä luisuu kohden keskustaa.

Toinen ongelma polun profiilissa on se, jos polku-ura viettää reunoilta pois. Polku reunoilta nousevana urana, pitää liikkeen sisällä, vaikka vaatiikin leveyden, että nousukulut mahdollisia.

Polun profiilin oltava mieluiten reunoilta nousevaa uraa, ja toisaalta leveyttä, jolla uranousua voi kulkiessa toteuttaa.

Reunalta nouseva polku-ura ei täysin välttämätöntä, jos maasto muuten tasaista, mutta että polkua voi käydä läpi koko sen pieneltä leveydeltä,... vaikeaksi menee, jos liian kapeaa, koska polkuun syntyy sitä uraa, varsin luontevasti, kun keskellä kuljetaan eniten.

Ura tulee siten annettuna, joskin maaston viettävyys vaatii jonkin verran tämän rakenteen lisäämistä paikoitellen.

Se mikä tosiaan tekee polun tamppaamisesta rasittavaa, on pyörän vaikea hallittavuus samaan aikaan, kun voimaa tarvitsee laittaa liikkeeseen.

Toiminnan hallinta on maksimivaikeaa, sillä mitä enemmän vauhtia, sen vaikeampaa on ohjattavuus, ts pyörien pitäminen kurssissa niin, että voima ei kulu siihen, kun pyörät auraavat, ja hukkaavat kaiken tuotetun energina helposti mutta varmasti.

Etupyörän täytyy tosiaan olla aina liikkeen suuntainen, ja pienikin maastokohdan poikkeama jos kääntää pyörää, käänteeseen vastattava mahdollisimman nopeasti, että liikettä voi hyödyntää, eikä mene hukkaan.

Kun nopeutta paljon, liikevakaus tosiaan hyvä, mutta eturengas voi ottaa äkkikäännöstä nopeammin, jolloin vaaditaan nopeutta, ja nopeusvoimaa tilanteen korjaamiseen.

Etukääntyvän osuus korostuu, ts sen hallintavalmius.

Hankalaksi ohjauspuolen osuuden tekee se, että paino jota eteen vaihtelevasti laittaa, vaihtelee.

On olosuhteita, joissa eteen tarvitsee tuoda painoa jonkin verran, ja joskus taas vähemmän.

Lumen muovattavuuden vaihtelua huomaa helposti, sillä tilanne näkyy suoraan erilaisena ohjattavuuden vaatimuksena.

Jos tosi paksusti lunta, ja sivulle kääntäviä vipuvoimia pohjamuotoisena vähän, edessä voi olla vähän painoa, sillä etupyörä tekee pientä polkemista, mitä takapyörä jatkaa vähän suuremmalla painolla.

Kevyen etupainon olosuhteissa, suurempi etupaino olisi tosiaan suoraa pysäytystä, sillä uppoaisi liikaa, ja vastustaisi liiaksi, jolloin taakse ei jäisi enää pitoa, olettaen, etä voimaa olisi tuottaa.

Olosuhteet luo tosi vaihtelevaa vaatimusta peruspolkemiseen, vaikka heti ei tätä hoksaa.

On tilanteita, joissa edessä tarvitsee olla paljon painoa, jotta maastoprofiilista aiheutuvia sivuvoimia voi hallita. Tiukan ja möykkyisen lumipatjan tilanne on tätä. 

Etupainovaativat olosuhteet tuo mukanaan omia haasteita. Kun painoa paljon edessä, takapito vähenee, ja toisaalta kun niitä polun möykkyjä, etupyörällä menee helposti pyörä nurin, koska enemmän yhden pyörän varassa olevaa menoa.

Kaatuminen onkin aika tavallista, vaikeissa oloissa. Kun esim mäen päältä vauhtia, ohjattavuus voi olla sen verran hankalaa, että kaatuminen otettava kaatumisena välittömästi, että menee edes se kunnolla.

Muutenkin tässä takomisessa oltava tarkka, mihin kykenee. Kun menee hutiksi, voimalla ei voida kompensoida kovin pitkään, jos olosuhteet vaikeat. Enemmän mukaan tulee voimien hallinta ja ekonomisuus.

Polkupohjan talvitamppaus on tosiaan extremelaji, sillä siinä yhdistyy voima, nopeus ja tarkkuus, ja mitä enemmän olosuhteet haastaa, sitä tarkemmaksi menee.

Käytännössä, umpihankitilannetta pukkaa, ja kun toislaitaisena, ei edes ihan sitä selkeyttä. Jalkautuminen menee välttämättömäksi, ja pohjapehmitys vakaammilla keinoilla.

Metsäpolkujen läskäritamppaus, uutena harrastuksena

Pitkästä aikaa bloggausta (kirjoittelua, kelailua, laahustamista,...), enemmän suoraan omaa elämää koskien.

Tulin juuri läskipyöräilemästä, venyttelin vähän, ja laittelin murkinaa lämpiämään.

Läskipyöräily paraikaisesti, on metsäpolkujen auraamista, tai tasaiseksi polkupohjaksi tamppaamista.

Polkupohjan ei tarvitse olla tosi tasainen, käydäkseen esim koripallon ulkoiluttamiseen, mutta jotain etua sopivasta tasaisuudesta on.

Kun kyse polun ylläpidosta, oikeastaan tästä tullut oma harrastuksensa. Talvisen metsäpolun ylläpito sopivana, läskäriä käyttäen, ei heti tulisi mieleen, että millä tavoin järkevä, ja mahollista.

Paljon on opittavaa, sinänsä yksinkertaisesta harrastuksesta.

Viimeisimmät kerrat menneet siten, että kotiin palatessa, varpaat aika jäässä. 

Pyöräily ei aktivoi ihan samalla tapaa jalan perifeerisiä osia, että pysyisivät lämpimänä. Toisaalta jalat kun kammilla, ovat alttiimpia tuulelle, vaikka metsässä tuulta on yleensä vähemmän.

Käytännössä joutunut hakemaan jaloille lisälämpöä, ja jalkautusen keinoin. Tallustelu, ja juoksu... ei nekään oikein lisälämpöä tuo, siihen nähden mitä kuluttavat.

Tänäänkin meni niin, että hatun paino kasvoi varmaan kilon, hikoilun takia, mutta varpaat aika jäässä.

Kun kengät oli vetoketjuavattavat sivusta, saattoi varpaita pysähtyä lämmittämään kädellä. Jalkinevarustuksen ei tarvitse olla tosi tuhti, jos vain lämpö muuten ylläpidettävissä. Täytyy olla jatkossa tarkempi, näissä ylläpitotoimissa.

Pakkasta tosiaan ollut, mikä haastaa erityisesti jalkoja. Kädet yleensä pysyy hyvin lämpimänä, ihan tavan sormikkaillakin.

Tämänkertainen hikoilu päästä, oli sen seurausta, että tuli matkaan paksu villapusero, ja alle turhaa kauluspaitaa. Pakkasennakointi meni tosi överiksi, ja samalla jalkojen osalta alisuoriutuneeksi.

Edellinen pakkasvaihe oli jänski, kun jääpuikot tuli silmille, ja piti sulatella, että pystyi näkemään eteensä.

Teknisesti ja suorituksellisesti, polkujen tamppaus läskärillä, melko haastavaa, mutta nyt jäänyt se tunne, että paljon mahdollisempaa, kuin mitä alkuun osasi ajatella.

Monenlaista yksityiskohtaa löytänyt, tosin näistä joku toinen kerta.

Why Sabine Hossenfelder is Wrong About Determinism and Free Will

Törmäsin youtube-kanavaan, osikoidun pohdinnan kautta: https://www.youtube.com/watch?v=sylX-jd_h9s

Kaikilla ei ole oletuksia todellisuudesta, tai vahvempia näkemyksiä, mutta jos ... niin voivat olla jollain tapaa hyväksi. Analyysi vaikea. Oletukset voivat tietysti olla vääriä, ja kai harhaanjohtaviakin,... riippuen.

Mutta tuo vapaa tahto. Päätynyt ajattelemaan enemmän kuin SB.

Tällä kertaa mieleen tuli koko vapaan tahdon käsite, hiukan uudesta vinkkelistä.

Mitä ajatellaan vapaalla tahdolla, kun sen jotenkin tuntee. Mieleen tuli, että näinköhän olotiloista sekoillaan.

Se vapaa tahto, joka ihmisille tosi ilmeistä, olisi enemmän tietoisuutta, ja ennenkaikkea tuntoisuutta, omassa kielenkäytössäni.

Tuntoisuus on siitä huono käsite, että johtaa tuntoaistiin. Kokemus on sanana jotain yleisempää, tosin pitää sisällään turhan paljon historiaa, ts suhdetta menneeseen.

Koenta voisi olla paras sana, tosin kokemusta lähellä siten, että koennan kautta seuraa sitä kokemusta, ja kertyneet kokemukset, voi tosiaan kokea uudelleen, siinä missä uudet tilanteet.

Vapaa tahto on helpointa kyseenalaistaa, jos ajattelee tiukkoja tilanteita.

Voi tietää, mitä ehkä kannattaisi tehdä. Voi ajatella vaihtoehtoja, jne. Jostain syystä, toiminnaksi voi kuitenkin päätyä jotain muuta, ja samaa voi toistua jatkuvasti.

Vapaan tahdon ja valinnan olemassaolo, taitaa oikeastaan rikkoa ihmisen eheyden, ja toiminnan.

Ihmisellä on puntarointikykyä, siihen parhaaseen yltävänä. Mitä näyttää ilman puntarointia toteutuvan... perustuu enemmän automaatioon, jota tilanne, tai jokin tilanteessa ollut laukaisee.

Vapaan tahdon ja vapaan valinnan oletus, voi olla vaarallinen. Näin on tätä tullut arvioitua.

Jos ei tajua miten sidottu on, ei välttämättä tule ajatelleeksi realistisesti siitä, mitä mahdollisuuksia on tehdä totutusta ja oletuksellisista poikkeavasti, vaikka tällaisen tarpeen voisi jotain kautta aistia.