Sepän luomityöt

Kyse siis läskipyöräilystä, ja metsäpolun pohjan pitämisestä tasaisena.

Pieni suojasääjakso takana, ja suvilunta sen verran kertyi, että pohjatöitä riitti, ja toisaalta vaihetta, jossa rauta ns kuuma.

Sepän touhuja, ne on lumenkin muotoilut.

Eilesin päivän jälkeen täysin kaputt. Syynä tosiaan työmäärä ja kuormitus, jota lauhan sään polkutyö vaati.

Tuskin riittää palautumiseen edes yksi päivä, vaikka palautus tuskin parhaiten täysin makoillen hoituu.

Osasyy kuormitukseen oli se, että menetelmät vielä alussa siihen nähden, mitä menetelmät voisi täystoimivana olla.

Läskipyörä välineenä on paljon, ja siitä hyvä, että kompaktisti kulkee kaikki välineet, joita polkupohjan tamppaustyö minimissään vaatii.

Paitsi läskipyörä, niin myös jalat, joita oppi pakosti käyttämään pakkasilla, varpaiden jäätymisen ehkäisemiseksi. Kenkäpuolen hankintoja pitäs kyllä parantaa.

Perusidea polkupohjan läskäritamppauksessa on se, että kaahaamalla tulee parhaimpaan kuntoon.

Menee ensinnäkin kevyeiten vauhdilla, ja toisaalta, tasaisinta tulee tätä kautta, siinä kun tasaisuutta tarvitaan maastoon.

Käytännössä, että ihannetilasta lähtevään ylläpitoon kykenee oikeasti, polku-uraa on rakenneltava käytännössä niin, että siitä tulee työstettävä.

Läskäri sepän työkaluna on siitä poikkeava, että on sidottu kulkemaan maastomuotojen mukaisesti, ts ei ole kuin vasara, jota voi paukutella eri suunnista.

Polku-ura siis merkitsee paljon, mutta erityisesti työstön toteutusta ja mahdollistamista ajatellen.

Leveyttä on jonkin verran oltava polussa, jotta reunoille pääsee suoremmassa kulmassa, sillä jos polun reunat nousevat, pyörä luisuu kohden keskustaa.

Toinen ongelma polun profiilissa on se, jos polku-ura viettää reunoilta pois. Polku reunoilta nousevana urana, pitää liikkeen sisällä, vaikka vaatiikin leveyden, että nousukulut mahdollisia.

Polun profiilin oltava mieluiten reunoilta nousevaa uraa, ja toisaalta leveyttä, jolla uranousua voi kulkiessa toteuttaa.

Reunalta nouseva polku-ura ei täysin välttämätöntä, jos maasto muuten tasaista, mutta että polkua voi käydä läpi koko sen pieneltä leveydeltä,... vaikeaksi menee, jos liian kapeaa, koska polkuun syntyy sitä uraa, varsin luontevasti, kun keskellä kuljetaan eniten.

Ura tulee siten annettuna, joskin maaston viettävyys vaatii jonkin verran tämän rakenteen lisäämistä paikoitellen.

Se mikä tosiaan tekee polun tamppaamisesta rasittavaa, on pyörän vaikea hallittavuus samaan aikaan, kun voimaa tarvitsee laittaa liikkeeseen.

Toiminnan hallinta on maksimivaikeaa, sillä mitä enemmän vauhtia, sen vaikeampaa on ohjattavuus, ts pyörien pitäminen kurssissa niin, että voima ei kulu siihen, kun pyörät auraavat, ja hukkaavat kaiken tuotetun energina helposti mutta varmasti.

Etupyörän täytyy tosiaan olla aina liikkeen suuntainen, ja pienikin maastokohdan poikkeama jos kääntää pyörää, käänteeseen vastattava mahdollisimman nopeasti, että liikettä voi hyödyntää, eikä mene hukkaan.

Kun nopeutta paljon, liikevakaus tosiaan hyvä, mutta eturengas voi ottaa äkkikäännöstä nopeammin, jolloin vaaditaan nopeutta, ja nopeusvoimaa tilanteen korjaamiseen.

Etukääntyvän osuus korostuu, ts sen hallintavalmius.

Hankalaksi ohjauspuolen osuuden tekee se, että paino jota eteen vaihtelevasti laittaa, vaihtelee.

On olosuhteita, joissa eteen tarvitsee tuoda painoa jonkin verran, ja joskus taas vähemmän.

Lumen muovattavuuden vaihtelua huomaa helposti, sillä tilanne näkyy suoraan erilaisena ohjattavuuden vaatimuksena.

Jos tosi paksusti lunta, ja sivulle kääntäviä vipuvoimia pohjamuotoisena vähän, edessä voi olla vähän painoa, sillä etupyörä tekee pientä polkemista, mitä takapyörä jatkaa vähän suuremmalla painolla.

Kevyen etupainon olosuhteissa, suurempi etupaino olisi tosiaan suoraa pysäytystä, sillä uppoaisi liikaa, ja vastustaisi liiaksi, jolloin taakse ei jäisi enää pitoa, olettaen, etä voimaa olisi tuottaa.

Olosuhteet luo tosi vaihtelevaa vaatimusta peruspolkemiseen, vaikka heti ei tätä hoksaa.

On tilanteita, joissa edessä tarvitsee olla paljon painoa, jotta maastoprofiilista aiheutuvia sivuvoimia voi hallita. Tiukan ja möykkyisen lumipatjan tilanne on tätä. 

Etupainovaativat olosuhteet tuo mukanaan omia haasteita. Kun painoa paljon edessä, takapito vähenee, ja toisaalta kun niitä polun möykkyjä, etupyörällä menee helposti pyörä nurin, koska enemmän yhden pyörän varassa olevaa menoa.

Kaatuminen onkin aika tavallista, vaikeissa oloissa. Kun esim mäen päältä vauhtia, ohjattavuus voi olla sen verran hankalaa, että kaatuminen otettava kaatumisena välittömästi, että menee edes se kunnolla.

Muutenkin tässä takomisessa oltava tarkka, mihin kykenee. Kun menee hutiksi, voimalla ei voida kompensoida kovin pitkään, jos olosuhteet vaikeat. Enemmän mukaan tulee voimien hallinta ja ekonomisuus.

Polkupohjan talvitamppaus on tosiaan extremelaji, sillä siinä yhdistyy voima, nopeus ja tarkkuus, ja mitä enemmän olosuhteet haastaa, sitä tarkemmaksi menee.

Käytännössä, umpihankitilannetta pukkaa, ja kun toislaitaisena, ei edes ihan sitä selkeyttä. Jalkautuminen menee välttämättömäksi, ja pohjapehmitys vakaammilla keinoilla.