Natiivi-tonttu

Elämä ehtoopuolella. Mitä jäänyt tähänastisista.

Äiti kuoli, ei soittele enää. Isä siirtyi toiseuteen jo reilut kymmenen vuotta sitten.

Ensimmäinen joulu koittaa, ilman kumpaakaan vanhempaa. Joulusta paljoa, mutta onhan se jokin merkkipaalu, lähi-ihmisiä ajatellen ollut, vaikka jatkosta tiedä enempää.

Harvinainen oli edellinen joulu siinä mielessä, että se todellakin erottuu. Kyseessä ei se, että joulu oli viimeinen äitin kanssa vietetty.

En oikeasti muistaisi edellistä, jos siinä ei olisi jotain vahvan omatoimisen poikkeavaa. Kyse oli läskipyöräretkestä, johon yhdistyi äiskä, ... siis hyvin.

Äitin kanssa tullut otettua yhteen. Loppuvaiheessa, erityisempää tarvetta ei ollut tuohon.

Edellinen joulu meni siitä hyvin, että vaikka tempaus herätti haloota, äiti oli tällä kertaa ensimmäinen, joka tajusi mitä tein.

Paluumatkalle antoi vähän haisevan navettanuttunsa, mutta siitä oli paljon apua. Tauolla tulee väistämättä vilu, kun ei liiku, eikä liikkuessa kannata hiostua paljoa, ts pitää vaatteita liikaa.

Äiti tuo mieleen sen, mitä oma elämäni ollut. Erilaista, mitä palautteeseen tulee.

Tänään muistui mieleen eräs isän hokema: ehä mie tiije. Oli kuin tonttu, jollain erikoisella kysymyksellä yllätettynä.

Oikeasti, tuo vakiofraasi pyöri minulla jatkuvasti ala-asteen kahdella ensimmäisellä luokalla. Toinen oli vaihe yli neljäkymppisenä, kun heräsin monesti kesken unien, hokemaan samaa. Tosi outoa. 

Mutta muisti yksittäisenä. En esim muista reittejä, ellen itse tee reittipäätelmiä edetessä. Joskus en sittenkään.

Jos en jouluna tee jotain omaa, en muista siitä välttämättä. Pyöräily tuo kahvan jouluun, tms, joista muista osaa sanoa.

Autismia ei välttämättä, ja vaikka jotain ADHD-piirteitä, varmaan elämän myötä opittuja. Ei tietty varmuutta.

Mutta se, että tarvitsen top-down lähestymistapaa, hahmottaakseni detaljeja. Kuulin tarpeen eräältä australialaiselta autistilta, joka ei pysy kärryillä, ellei tee jotain rakennetta muistettavista.

Samaa rakenneviehätystä oli ensikosketuksena fysiikassa. Se oli helppoa, koska mitään ei tarvinnut muistaa, tai ne peruskaavat, joista pystyy johtamaan tarvittavat. 

Mistä siis kyse, piirteitä jos ajattelee.

Tänään tuli mieleen kieli, kieliliittymä. Tykkään kirjoittamisesta, sitä kun opetellut, jopa teennäisesti runoillen, siis riimitellen.

Kirjoittaminen kun tärkeä, sitä halunnut oppia jotenkin sujuvaksi.

Kun sain kosketusta ohjelmointiin, aivan omanlaisensa kieli. Ihastuin aika välittömästi, vaikka taukoja on harrastuksessa ollut paljon.

Ohjelmointi, koodaus,... ja yhdistys tavan kieleen. Kyse on jostain konkreettisemmasta, kuin mitä on kieli puhuttuna ja kirjoitettuna.

Koodattu kieli tuottaa jotain, sillä on selkeän havaittava vaikutus, tai sen puuttuminen.

Hajanaisuutta voi ajatella piirteenä. Tarvitseeko tähän edes dissosiaatioita, tai traumoja, vaikka mahtuuhan nekin toki mukaan, vaikka mikään täysinvalidi tässä ei olla. 

Ohjelmoinnista sanonut, että se on terapiaa. Vaikutus on selkeä, vaikka pään saa kyllä koodaillessa jumiinkin. 

Toinen on vetäytyminen omaan maailmaan. Sama kuin isällä, aina kuulokkeita myöten.

Keskittyessä, en voi kuunnella mitään, tai kuuntelemisen täsmättävä, ts sitä on yleensä jatkuvasti säädettävä, ja pistettävä tauolle.

Paitsi että top-down, myös asioiden laajuus, ja jatkuvuus,.. epädiskretia. Tunnun ilmentävän näitä aivan eri tavoin.