Jari Aarnio vapautui siviiliin. Osallistunut Suomi-Areenan tapahtumaan, ja kertonut asioistaan julkisesti.
Kansalaiset kummeksuvat sitä, ettei Aarnio kadu selkeästi mitään tapahtunutta. On kertunut, että perhe on hänen takiaan kärsinyt, ja pahoitteli myös sitä, ettei hänen muistiinpanonsa ole olleet kovin hyvä, menneeltä ajalta.
Toinen rikosihminen vapautui vuosikymmenien vankeudesta, ja takana muutama henkirikos. Katuu, ja saa kansalta parempaa vastaanottoa.
***
Tänään tuli ajateltua ihmisten touhuista läpi se kuvio ja lainalaisuus, joka pitää ihmisiä tietyn kuvion läpieläjinä siten, että kuvion mukaisesti tosiaan mennään, ilman erillisempiä ihmettelyjä, ainakaan siten, että ihmettelyt koskisivat kuvioita, joita käydään.
On todellisuudessa enemmän niin, että aito vienti on aina sitä, että siihen liittyy ajautumallisuus siihen nähden, mikä pitää liikkeellä. Perusteluna on se tila, joka saa aikaan toiminnan, ts perustelee tekemisen.
***
Aarnion tapaus vaikuttaa tyypilliseltä, Eichmanismilta. Yhteiskunta vaatii monesti säntillisyyttä, eikä töissä välttämättä kysytä omia mielipiteitä siitä, mitä on tarkoitus.
Työhön liittyy myös monesti selkeää mikromanageerausta, ts vaikka puhutaan eri työntekijöistä, työntekijä jos päättää kovin yksilöllisesti työtavoistaan, ja joutuu tällaisen dilemman takia poikkiteloin esimiehen kanssa, tilanne voi olla vaikea vaikea, jopa kuolemaan johtava. Hyvä sanoa viimeisin vaihtoehto, vaikka on radikaalin oloinen.
***
Itse ajattelen, että Aarnion olisi noin yleisen mielikuvan perusteella aiheellista tunnustaa jotain sellaista, mistä ei ole olemassa kiistanalaisuutta. Lista tällaisista tuomioista ja tuomioistuimen löydöksistä, tuskin on täysin poissa.
Aarnion tilanne on kokonaisempi, ja arvio hänen puolestaan kokonaisvaltainen. Koko tuomio-prosessi, ja työelämä, jossa hän on mukana, tulee tuntemuksiin.
Millä tavoin häntä on kohdeltu eri tavoin suhteessa siihen, mikä on hänen oma näkemyksensä sovitusta, tarpeenmukaisista tehtävistä, ja yleisestä liikkumavarasta noiden suhteen?
Onko työnkuva ollut selkeä, ja ovatko sen eri reaalikäänteet selkeästi reagoitavissa olleita? Entä jos paremmin toiminta olisi ollut yhteisöllisesti muiden yläpuolelle asettumista, jolloin olisi joutunut savustetuksi, jo ennen tapahtumia?
***
Jos on tunnollinen, tai varovainen mahdollisten itsestä riippumattomien loukkujen suhteen, voi tällainen varovaisuus johtaa siihen, että välttää potentiaalisia sotkuvaiheita.
Aika paljon vaihtelee se, millä tavoin työtehtävä voi olla käytännössä killeri. Jos on killeripotentiaalinen, millaisia eväitä olisi hyvä tiedostaa, joilla voi kyseenalaista toimittaessaankin, päästä ilman paheksuntaa ja sanktioita.
Toisaalta, millaisin voimavaroin, ja mahdollisuuksin, tilanne on aina se, että työnkuvasta seuraa killerin realisoituminen, jollain tapaa. Tämäkin ryhmä on olemassa. Osa voi kyetä huomioimaan, osa ei. Jälkimmäiset menevät tuurilla, tai sitten ongelmat ovat hyvin deterministisen suuntaisia.
Pilkottu seuraava kommentti kahteen osaan. Ensimmäinen osa tässä...
VastaaPoista***
Yhteiskunnassa käydään paljon toimintaa koskevaa tarkastelua, ja inventaaria siitä, mikä on ollut kyseenalaista, ja mikä ei.
Asiaahan tuo on, väistämättä.
Mitenkä moni sitten henkilökohtaisella tasolla, on vastaavassa tilanteessa kuin Aarnio, ja kenen esillenostama, tai tarkateltu.
***
Oma tilanteeni on, että melko paheksuttu suhtautuminen on takana, hyvin pitkältä ajalta. Käytännössä suljettu pois, monesta yhteyksistä, ja ne loput jotka ovat voineet olla mahdollisia, ovat olleet käytännössä out.
Ongelmani on ollut paljon se, että olen ajatellut voivani kuulua moneen yhteyteen, vaikka edellytykset täysin pois. Näissä on haluttu oma tulkinnanmuodostus, tosin poissulkevaa viestintää on ollut paljon, ja toisaalta ristiriitaistakin.
Mitä voin sanoa tehneeni väärin, muita kohtaan?
Oltava oikeasti hyvin tarkka, vaikka periaatteellisesti ottaen, kysymys on selkeän myöntävä. Yleisvastaus ei oikein tarkoita mitään.
***
Oma rikkova kontribuutio, liittyy tunnekylmään toimintaan, joka lähinnä viestintää. Kyse on suorapuheisuudesta, empatian jäädessä aliolevaksi.
Suorapuheisuus vaatii väistämättä sen käymistä, miten tätä on itselle perustellut. Millä tavalla on oikeuttanut itselleen sen, että on voinut käyttää sanoja siten, että seurauksena on mielensäpahoittamista.
Tilanteeni pohjautuu osin oikeuksiin, joihin kasvanut. Oikeudenmyöntämisen takaa löytyy sukua, ja yhteiskuntaa. Tavanomaista näissä.
Puolustuksellisuus noin muuten, korostuu omassa suoruudessani. En ole tietääkseni autisti, joka voisi perustella mieltäpahoittavan ja kampittavan vuorovaikutuksen ominaispiirteisiin, joille voi vain vaivalla jotain, kuten aidomman autistin tapauksessa.
***
Historiaa on. Netin kerrontaa koskeva toksisuus, jota ilmennyt vuorovaikutuksessa, ... on ajan myötä terästynyt. On takana somea eri foorumeineen, erityisesti asiakeskeisyyden painottuessa, tai sen ollessa arvostamani osa osallistumita.
Somen osuus toksisuuden lisäämisessä, on varmasti totta, ja napauttavampi toimintapa terästäytynyt paljon, jopa automaation tasolle.
Lähtökohtani on kuitenkin enemmän alkumetreillä. Jos olisi toinen lähtö, ei toksisuuden virittyminen olisi ollut näin selkeää. Paljon epäsuotuisia tapahtumia, alkuaikoina. Varmaan lähdetty siten, että kasvatus olisi tullut olla kunnossa enemmän, kuin mitä on voinut olla.
***
Muiden tunteiden ja kokonaistilanteen huomioimattomuus, on se syntitaakan tarkempi kuvaus. Elämä siten kuin itselläni alkanut, on ollut tuohon tavoitteeseen nähden heikkoa.
Omassa toimintatavassani on kuitenkin paljon hyvää, mikä on mielestäni pakko myös käsitellä, jos haluaa aidommin selvittää sitä, miten kyseenalainen ilmenee, ja miten sitä voi vähentää.
VastaaPoistaEn oikein osaa ajatella, miten syyllisyydestä suhteessa kokonaisuuteen, olisi voinut päästä, jollain toisella polulla. Mahdollista olisi ollut täydellisempi etenemisen polku, vailla rikkomista. Paljon se on teoriaa, mielestäni.
Samalla päädyn perustelemaan, miksi epähuomioiva tallomistyyli voisi olla ehkä sittenkin oikeutettu.
Jos elää kuten maailma menee, ei voi olla vailla syyllistymättä kyseenalaisuuteen. Syylisyys on salettia. Tämä on fakta.
Jos maailmantilanteeseen syntymisen jo kokee ongelmana, jonka hyväksyminen on rikkomista, ... toinen vaihtoehto on, että maailmantilanteelle yrittää tehdä jotain, jolloin ei voi kuin rikkoa, mitä eri vaiheissa rikkominen tarkoittaakin.
Jäljelle jää rikkomisen sopivuus, kohtuullisuus, koska tilannetta ei voi kellekään avautua tästä poikkeavana. Tuomitse itsesi, ja tuomitset pakosti kaikki. Näin voi myös tehdä. Tästä on hyötyä, ja ei. Onko viisasta, voi arvioida.
Jos asettuu vaalimaan muutosta, jotain toisenlaisia oloja, ... tähän nähden asettaa itseään tavallista kansalaista etuoikeutetumpaan ryhmään. Olettaa oikeutukseksi sen, että voi arvioida ja olla esillä kantaaottavammin.
Rikos tai rikkomus, jää enemmän tapauskohtaiseksi. Kenen yli on ajettu, ja mitä ovat perusteet, kutakin tällaista tapahtumaa ajatellen. Yleisesti ei tätä oikein voi lähestyä, tosin yleisempi kuva rikkomisesta on mahdollisempi löytä, yksittäistapausten kautta.
Jonkin verran tällaiset vaativat käytännössä kommunikaatiota. Omasta puolestani, osuuttani käyttänyt, missä sanallisisuuden mahdollisuutta effektiivisesti ollut. Käytännössä ei paljoa netin ulkopuolella, mitä omiin valmiuksiini on tullut. Kyse on tuntemuksellinen.
Ihmisenä, kannan mukanani historiaa, joka ilmenee muille käytännössä kohtuuttomana. Vaihtoehtona on muualta poissulkevuus, vailla muita mahdollisuuksia. Saman voi huomata mahdolliseksi ja välttämättömäksi ajastaan, myös omalta suunnalta katsoen.
Jäljelle reaalimaailmassa ei jää kuin ulkopuolisuus. Sen kun tajuaa, asia on jo edennyt jonnekkin. On oikeus ja velvollisuus olla poissa yhteyksistä, jotka rikkovat lisää, kun parempi suuntautumispohja on muuta. Tällaisen arviointi jää paljon itsensä kuunteluksi, myös muilla, suhteessa itseeni.
***
Maailman voi oppia näkemään painotetun tietynlaisena. Kyse on vähän kuin ideaalisuus. Jokainen tiedostava ihminen kohtaa maailman mahdottomuuden, ellei synny tietoisuuden mahdollisuutta blokkaaviin asemiin.
Jos lähtötilanteesta ja mahdollisuudesta elää ja suhtautua muuhun, tekee jotain ideaalisen vahvaa, ja siihen nähden ainoa asemoituminen on jotain vankan kyseenalaista, ei oikein täyty kaikki ehdot siitä, mitä todellisuus kokonaisuutena ottaen on.
Rikkomiseni luonne on noinollen ideaalisen oloisessa maailmankuvassa, jota vasten jää sen verran heikko asema, ja ennenkaikkea kohtuuton asema, että mitä vain suhtautumista, voi pitää perustellun tapaisena.
Uhrin asetelmasta toki puhunut paljon, itseni koskien, ja yleisesti. Käytännössä tuo tarkoittaa muutakin kuin tiedostamista, ja sen sanomista. Kyse on kohtuullisuudesta, ei liiasta tietyn näkemyksen painotuksesta, joka vinouttaa liikaa, käytännön suhtautumista.
Käytännön elämä on viimein se, missä nämä näkyy, tai on näkymättä.