Ihminen, joka kertoo syntipukeista: https://www.youtube.com/watch?v=_QbX81ij7fo. Törmäys uutena, tutun oloinen tapaukseltaan, mutta mitä se osuus on? En tajua.
Sitten uutena Daniel Mackler ja aiheena ennestään tuttu, Jordan Peterson: https://www.youtube.com/watch?v=GtwP6AbbAUc
Macklerin kerronta on ollut asialtaan pätevää, mitä pari aiempaa katsonut. Petersonia koskeva osuus kesken. Välilehtiä avoimena, enemmän kuin laki sallii.
Oma arvioni Petersonista jäänyt myös vähän askarruttamaan. Jostain paikoillaanpolkemisesta bloggasin aiemmin, vaikutelmana.
Suorempi ja välitön vaikutus miehestä on kuintenkin överikiivaus ja kiihotus, mihin itsensä kertomuksillaan saattaa. Ei voi olla huomaamatta.
Petersonissa on hyvää se, että osaa debatoida, ja viedä juonta eteenpäin. Melkoinen taito sekin.
Maclerin kerronta on analyyttisempaa, joskin siihen tuskin voi olla yhdistymättä muuta. Fiilispohjalta voi tosiaan suoraankin arvioida paljon, ja merkittävää, tosin sisältöä kun tarkastelee samalla, saa kokonaisempaa kuvaa, jos osaa laittaa asioita yhteen.
Jotkut ihmiset ovat kiinnostuneita tapahtumista, historiasta, tarinoista, mysteereistä, kauhutarinoista, skifistä,... joitakin voi kiinnostaa suoraan henkilöt, tai henkilöihin läheisesti liittyvät, tai joukot, ja niiden kulut.
Kuunnellut parin viime vuoden aikana useamman kauhukertomuksen, tyyliin Natascha Kampusch. Osa tositapahtumallisia, ja viimeinen fiktiota.
Viimeisin kauhutarina oli jännitysjuttu, ja murhatutkinta samalla. Stieg Larsson, Miehet, jotka vihaavat naisia.
Kirjan otsikko vähän epäkattava, kun siinä esiintyi myös naisia, joilla samaa suhdetta miehiin. Ruotsi tapahtumapaikkana, ja feminismi on se, mitä tuohon maahan on tosiaan liittää.
Larssonin kirja oli tehty vetävästi, suorastaan koukuttavaotteiseksi, ainakin tuohon tapaan kuultuna.
Pahin tilanne, johon kirjan päähenkilö Mikael Blonkvist tutkiessaan joutui, oli kellari. Kuuntelin osuutta niin intensiivisesti, etten meinannut pysyä nahoissani.
Muuten murhamysteerit ja ratkaisemattomat arvoitukset auenneet aivan toisella tapaa. Vaikka kyse on joidenkin elämässä suuresta, laajemmin ottaen, paneutumiset pitkällisenä, voi ajatella vähemmän tärkeäksi.
Kuunnellessani Larssonin kerrontaa, ajattelin, että on kerrontaa ja erikoistilanteisiin syventymistä sen verran arvokkaana, että pieni voi olla hyvin suurta, ja joihinkin syventymisessä on arvoa.
Kirja fiktiivisenä, on itsessään syventymistä, täydellisyyttä hakien, monella tapaa.
Harvinaisen hyvää kerrontaa. Samalla muistui mieleen se, että näitä tosiaan on ollut, ihan elävässä elämässäkin. On Ukrainaa, Venäjää, ja kidutusta. Samoin on tosi rankkoja tapahtumia, joista Alibi kirjoittaa, mutta joista joskus päätyy tavan lehtiinkin.
Tänään kommentoinut taas jonkin verran Usarin blogi-sivustolle. Aika moneen aiheeseen voi kirjoittaa jotain, vaikka rajoitan kommentointia tietoisesti.
Tuli mieleen se, että mikä on siinä, jos kaikkeen ei osaa ottaa kantaa. On ulostuloja, joihin ei osaa liittyä, eikä löydä niistä mitään merkittävän omakohtaista tai yleisen kiinnostavaa. Miksi?
Astetta vaikeampi kysymys on, miksi joitain ihmisiä ei tunne suoraan, millaisia ovat, ja mitä voi ihmisenä oleminen olla.
Siinä kun jotain oivaltavan uutta tajuaa, huomaa helposti sen, että liikaa ei voi ottaa vastaan mitä sattu kerrontaa ja vaikutusta.
Tänään meni vastaanottaminen överiksi, ja pakko nollata tilanne, tähän kirjoittamiseen ryhtymällä.
Koripalloliikunta oli eilen jees, mutta tänään menin toistamaan, kun mitään en muuta keksinyt breikiksi. Täydellinen floppi. Sen niistä toistajaisista saa.
Korjaus.. Floppi, ja täydellinen.
Ei nyt ihan sentään. Jos tuon tapainen f-kokemus, niin oli se jotain, minkä arvo tuli kyllä saman tien todettua. Ei paha.
Palasin Macklerin kerrontaan Petersonista, jota katsellut vajaat 10 minuuttia.
VastaaPoistaMacklerin huomio on se, miten ideologisen ja sadunomaisin luonnehdinnoin Peterson kuvaa lapsia, etenkin nuorimpia, jotka monstereita, jne. (oma tulkintailmaisu)
Tuo, mihin Mackler kiinnittää huomiota, on minusta Petersonin kerrontaan kiinteästi kuuluvaa.
Sivuutin Petersonia koskevan piirteen, tai liitin sen jotenkin jenkkikulttuuriin kuuluvana, överitouhuna. En tarkoita, etteikö uudella mantereella olisi seesteisen oloisiakin kertojia, myös suomalaisen mittapuun mukaisesti.
Kun erikoistutaan puhumiseen, asioiden esittämiseen, ja tuohon rutinoituu, tai tilaisuudet ovat ilmapiiriltään tuota... ihmiset ilmenevät usein enemmän roolitettuina, kuin että olisivat autenttisia suoraan todellisuudelle, mistä ovat kertomassa.
Mackler käsittelee myös traumateemaa, vaikka en ole hänen kerrontaa aiheesta juuri kuullut, kun Petersonin yhteydessä.
VastaaPoistaTotta puhuen, kun Mackleria katsoo, hänestä aistii sitä traumaperäisyyttä, josta kertonut, omaa historiaansa koskien.
Trauma-piirre on minusta hyvin selkeä, edelleen. Toisaalta, että nämä eivät näy tuolla tavoin, on minusta enemmän hälyyttävää. En oikein ymmärrä suhtautumisorjentaatiota.
Kuka ei läpikäymisiä arvostaisi, ja odottaisi niistä sillä tavoin hillittyjä ja seesteisiä, että aivan kuin peiteltäisiin pois se, mitä olisi tarkoitus käsitellä. Omituista.
Se, että traumoihin voi lähteä, ja takautumia ei turhaan estele,.. ei välttämättä ole läpikäymistä ajatellen potentiaalitonta, vaikka lisäkuormitus terapeutilta voi terapiassaolevalle mennä överiksi.
Mitä itse huomannut hankalista tunnetiloista, tärkein eheyttävä kokemus on sitä, että huomaa selvinneensä jostain kuiville vesille. Tuota varten tarvitsee pudota sinne, mistä ei ole tottunut selviämään, kaikki jääneet mukaan korjaten.
Traumakokemukset yhteisesti jaettuna voivat olla hankalia, jos tuollaiseen tilaan pystyy laskeutumaan. Vielä extremempää voi olla osallistuminen porukalla traumatiloihin.
Se, että joku ilmentää traumasuuntaista sillä vaikutuksella, että tila aktualisoituu, voi olla jotain, jos tilanne muuten kantaa.
Jos sitten pohjilla on samaan aikaan useampi ... mitähän on. Käytännön elämässä, näitäkin tapahtumia on.
Toksista narsismia: https://www.youtube.com/watch?v=qz1aUr3edvM Kyseessä kanava: The Royal We.
VastaaPoistaKertoja tuntui jossain vaiheessa liian rajulta, vähän kuin olisi narsismin kanssa tekemissä. Kerrottua asiaa ymmärsi, mutta kesti vähän aikaa, kun ajattelin kertojaa myötätuntoisemmin.
Jotkut narsmin uhrit tuntuvat rajuilta kerronnassaan. Ymmärtävään ja tilaa hakevaan sävyyn aiheesta kertoo kanava: NARCDAYLY Your Are Not Alone. Ei ole vaikea yhdistää kertojaa taustaan, josta ilmiöstä kertoo omia kokemuksiaan.
Sam Vaknin tuntuu leppoisen oloiselta, leppoleikiltä. Häntä kuunnellut enemmän, vaikka oikeasti hänen kerrontansa on vaikeampi, mm terminologian takia.
Jotain asioita ei voi ajatella, jos niistä ei voi kirjoittaa. Ole kirjoittamatta, ja jää ajattelemattomaksi sen osalta, mistä voisi ajatella, tai tulisi ajatella.
VastaaPoistaKun kuunnellut myös Agatha Cristien tarinoita, elokuvat tuntuvat minusta osuvemmilta.
ACn kerronta on liian palapelimäistä, eikä ilmapiiri ole samalla tapaa ympäröimässä kerrontaa. Elokuvissa, ihmiset tuovat tämän osuuden, jolloin kerronta on täydempää.
Mitä kerrontaan tulee, sen arvoituksellisuuteen ja vaikeuteen... musiikki on itsessään helposti tätä. Osuvuusvajeen takia, kaikkea ei tosiaan kiinnosta alkaa käsittelemään.
Miettynyt joskus sitä, että miksi näetty materiaali voi olla niin helposti epämusikaalista. Se mitä näet, ei soi. Mitä tällainen on.
Visuaaliset taidemuodot oikein avautuneet tavalla, joka ehkä mahdollista.
Kun ajattelen tekemistä ja elämää, vaikea ajatella siitä elävästi, ellei soi, vie, tai jotenkin kieputa. En tarkoita, että musiikki aina tekee oikeasti tätä, vaikka äänessä aina on jotain erityistä.