Heräsin kuudelta kellon soittoon. Tilli oli tallin, ja kunnes vähän aikaa sai tankata Nietzeä, että alkoi hereillä. Kahvit päälle, niin olkin jo valmista, tämän päivän alkupuristukseen:
Kiirettä piti, töihin ehtiäkseni, tosin otin ihan loivasti. Loivuutta oli myös vertikaalisti, kun jo pihan liikennympyrän kiveyksellä pyörimien, vaihtui pyörintään, entistäkin kokonaisvaltaisemmin.
Taitolaji, hitto vieköön. Eikä ensimmäinen kerta, tosin sellainen pahana, olisi varmaan pysäyttävämpi juttu.
Kerran kopisuttanut aikuisena kupolia asfaltilla, tosin onneksi oli kypärä sattunut jäämään, päätäparkaa suojaamaan.
Jälkikäteen kun tuota ajattelee, fiiliksiä koskien, aivan kuin vetäisi Bidenisti, karattuaan kotoisasta hoitokodista.
Onnettomuutta pystyy jonkin verran ennakoimaan sillä, miten on valveutunut sen suhteen, mitä voi tapahtua. Voiko jotain tulla, täysin kulman takaa.
Kun rullaluistellessa kolhaisin takakupolia asfalttiin, olin vähän liian tuudittunut siihen, että todellisuus voisi tuoda tullessaan jotain erikoista. Yksinkertaisesti, liian turvallinen ja välinpitämätön olo. Mistä lie jääänyt päälle.
Se oli ihan jänski tälli, ja meinasin lopettaa saman tien, kun ajattelin, että jos aivovammaa, pahentaisi kaikki isompi ponnistelu tilannetta lisää. Kuulostellen ja maltilla, jatkoin kelailua, luistellessani.
Muistui mieleen aivan toisenlaiset, ja tosiaan toiseuteen viittaavat. Olin sen tasalla, mitä yöllä oli tapahtunut, mutta mielessäni. Vasta tällin jälkeen, resonoi enemmän se tila, jossa olisi pitänyt olla, jo luistelemaan lähtiessä.
Samaa paradoksaalisuutta oli tässäkin aamussa. Eilen kävin polkukorista, ja uuvutin itseni, tosin överipalautusyrityksellä, hiilareita popsimalla.
Nuukahdin, kuin eno-veikko, eikä auttanut edes se, että kuuntelin kaiken aikaa sitä, miten Saatana saapuu Moskovaan.
Mietin kuumeisesti, mutta sivuajona sitä, miten tilanteesta voisi toipua. En keksinyt kuin pienen kävelylenkin, joka toi ehkä tarvittavaa ensiapua, ja ennenkaikkea, sai venyttelemään, ja rullailemaan lihaksia ja kalvostoa.
Sen verran laiska oman kehon huollossa, että ei voisi ajatella, että liikkumisesta kuitenkin niin paljon pidän, tai se toimii, vaikkei aina niin pitäisikään.
Onko ADHD piirteenä sitä, että paljon ja helposti tipahtaa pois niitä rutiineita joihin ei ole selkeää yhteyttä, mitkä eivät ole tuon piirteen mukaisia.
Joka tapauksessa, rutiinia kun sai laitettua pohjille, aivan toisenlainen kehofiilis, lähteä pyöräilemään töihin.
Mitä kaatumiseen tulee, ihan loistosuoritus, enkä näitä ole alkanut paljoa katumaan. Pysyy jotenkin ajan ja tilanteen tasalla, kun sekoilee, etenkin jos tajuaa, että siihen on niitä valmiuksia, toisin kuin Biden-lähtöisesti.
Se vielä, että ADHD, ja päälle dementia.
Käytännössä, vaikka dementiaa ei olisi, voi nämä erityispiirteet hetkittäisenä kokea samalla tavoin, mitä on suuremmin valtaa ottanut piirre esim varsinaisilla dementikoilla, joilla aivot eivät toimi enää normaalisti.
Näitä kannattaa ajatella jotenkin yhtenäisesti, sillä kirjoa on liikkeellä, jos minkinlaisena. Eilen kuuntelin pläjäystä, jossa ihmisiä verrattiin eläimiin, siis eri eläinlajiin, saman ihmis-lajin puitteissa.
Alkukansat ovatkin nimenneet ihmisiä eläiminä, jne. Todellisuuskytkentä näkyy, ihan verbaalitasolla. Mitä merkitsee lukitsevasti, ja hankalan lukitsevasti, tai muuten ... tähän on vaikea ottaa kantaa.
Joka tapauksessa, erilaisuutta ja kirjoa jos ajattelee, itse on varmasti jotenkin painotetusti jotain siitä haitarista, joka auki on lävähtänyt.
Hetkittäisesti, ja vaiheittaisesti, vaikka olisi jotain tiettyä noin yleisesti, yleisemmän valmisrakenteen puolesta johon syntynyt, tämä pohja ei aina resonoi kaikissa tilanteissa yhtä vahvana.
Tuohon varmaan perustuu se, että ihmistä jos ajattelee erityisesti tiettyyn kategoriaan selkeästikin kuuluvana, samainen ihminen ei välttämättä ilmene ihan samana, joka tilanteessa.
Ainakaan sisäinen tunne omaan itseen nähden olevia poikkeuksia kohden, ei aina ole sitä, mitä perusluonnosta voisi päätellä. Käytännössä perusluontoisesti voi ottaa monia, joiden yhteydessä aistii paljon muuta, mutta jota ei ole tottunut vahvistamaan tavalla, jota muuten tekisi.
Noin kun kertoo kohtaamisista, voi samalla ajatella myös siitä, millä tavoin ylipäätään vahvistaa sitä perusolemusta, johon alkuperäisesti ja ratkaisevimmat vaiheet läpikäyneenä, on eniten kallallaan.
Keltikangas lähtee perustavista, joiden pohjalta muuhun liitytään. Jos tuota ei ole, liittyykö sitten... oikein minkään kautta.
Ellei äidinkieltä osaa, voiko millä tavoin oppia vieraita kieliä.
Mitä ovat sitten ne opit ja kasvamiset, jotka ovat vähän perustavampia, kuin mitä kielistä voidaan ajatella, jotka tosiaan sidottu sen verran tanakasti muihin, että tuskin ihan kaikkea sitä ympäristöä tavoittavat perusteiltaan, jota yksittäinen ihminen juurettuneena tarvitsee.
Näistä puhutaan paljon, ja näitä sovelletaan paljon. Mitään kokonaisempaa en noista ole koskaan osannut muodostaa, mitä omiin näkemyksiin tulee. Tämä tosiaan, jo ihan suoraa tiedostamista koskien.
Olisikin kiva olla, vähän enemmän heitto-pussina/jussina. Minnehän sitä voisikin lentää ja antaa itseään lennättää?
Kannatas ehkä ottaa jotain todesta. Etenkin ne epäilyt, ja sitä mukaa kun jotain seurailee. Samassa suhteessa, ja niin pois päin, tai ainakin jotain, jotta voi senkin turhan heitellä menemään. Mistä näitä aina tietää.
Hyvää aasinsilloitusta.
VastaaPoistaFiilis kun sopiva, monenlaista relentin oloista osaa liittää pakettiin, vaikka relevanssi perustuisi pinnallisuuteen.
Joskus ajattelee kirjoituksia rakentaessa, ja toimiessa yleensäkin siitä, millä tavoin on liikkeellä siten, että tätä voi arvioidan keikarointina.
Mikä ettei, mutta että painavasta noin, kevytmielisenä, ellei tyhjäpäisempänäkin.
Kai siinä jotain etupainotteista on. Kun ajattelee kirjoittamista, tai ihan vaikka ajattelua, niin vaikka tuo kirjoittelu olisi enemmän ajattelun apupyörä ja tärkeä väline ajatteluun... ei tämä kokoilu aina niin helpolta tunnu.
Fiilistä joskus tarvitsee, sen ylläpitoa, ellei jopa ruokkimista, että perusvalmiuksia kertyy, tällaista toimintamuotoa koskien.
Vaikka yrittäisi jotain vakavemmin, perusvalmiudet hankittava jotenkin, valmius tuottaa siten, että sisällöllisyys saa vaikuttaa vapaammin, ja eikä muu vääntäminen tee esteitä tärkeämmille tavoitteille.
Kokonaan oma juttunsa on se, että fiiliksestäkään ei tarvitse enää huolehtia. Energia tällä tavoin lähtevästi, on luonnollisempaan olemiseen liittyvä, ja kanavoitumiset eri tasoisesti ajatellen, lähtevät vapaammin.
Ihminen soi, ja soi yhä paremmin sen mukaisesti, mikä on tilanne muutenkin.
Noin voi toisaalta aina ajatella toteutuvan, ja ristiitaa jos näkyy, varmasti sen mukainen jälki on todellismpaa, vaikkakin jostain keskeneräisemmästä kertovaa.
Mitä milloinkin, ja miten nämä, että juuri tuota. Ei nyt ihan sentään.
Mitä tämänpäiväiseen blogiini tulee, ja sen perussanomisiin aikaa ja aiempaakin koskien, kriittisessä mielessä, tekee mieli korostaa sitä, mitä Vakkurin kuulin jokin aika sitten tekevän:
https://www.youtube.com/watch?v=u9Mia6tAl1w :: Ohjaavatko tunteet ja mielikuvat elämää ja politiikkaa? Jos niin mihin se johtaa? Mika Aaltola
Mindfullness trendinä on varmasti totta, samoin voi kvartaalisuuden nähdä relevantisti. Että tämä "ainoa elämisen hetki" (klisee) tulisi elettyä, tarvitsee tosiaan elää paraikaista hetkeä, ei mennyttä, eikä tulevaa.
Varmasti noin, tosin jos hetken jutut tajuaa ristiriitaiseksi... miten voi upota sinne, mikä on tavoitteeksi otettua.
Tavoitteen voi tiivistää tähän hetkeen, mutta mitä hetki tarvitsee, että mahdollistuu. Eipä näissä tule kysytyksi usein.
Eilen käsiteltiin ADHDtä, Perjantaidokkarissa: https://www.youtube.com/watch?v=ZTBiz8ob05k
VastaaPoistaYleensä en YLEN lähetyksiä seuraile suorana, tosin tuosta oli erikseen linkki, johon törmäsi. Jälkikäteen meni, tosin aika tuore tapaus.
Nuoria jos ajattelee, ja joutuvat yhteiskuntaan ja vaikeasti koettaviin tilanteisiin, ei ihme, jos on vaikeutta saada otetta, muusta kuin sen toistamisesta, mitä vastaanotettavat fiilikset muutenkin on.
Itsensä viiltelyt ei ole kovin kivaa katseltavaa, jne.
Perusasia minusta näissä olisi se viesti nuorille ja ihmisille yleensä, että maailman voi tosiaan kokea vaikeana. Tämä on täysin mahdollista, kaikesta pyrkimisestä huolimatta. Ihmisellä on oikeus ottaa asioita vaikeasti, ja elämän on lupa näyttää tältä.
Pahaa on torjunta, ja jos torjuu sen, mihin tulisi erikseen havahtua, tai olla vähintään itsenäinen havahtumisen mahdollisuus,... näissä ei kuvio näkyy täysin toimimattomasti.
Ihminen kestää paljonkin, kunhan vain tietää mitä kokemus on, tai tietää sen olevan merkittävä osa elämää, vaikka kaikesta kokemista viittaavaa, ei siedettäisi.
Ole viestinkantaja kokonaisemmin, ja pelkkänä viestinä otettu. Aika rankka rooli käytännössä, kun muutenkin pärjääminen hankalaa.
Näissä tietty ylläpitävä resilienssi on minusta aika hyvä, oli melkein minkä addiktiotaipumuksen kautta ylläpidetty tai ei.
Resilienssistä puhutaan positiivisesti, mutta ei ajatella, mihin se oikeasti ihmisellä perustuu. Olisiko tässä jotain näkemyksellistä skitsoutumista, jota vielä kilvan sovelletaan... hyvällä tietenkin.