Syysretki nro 2

Nyt suoraan päivyriin, suihkun jälkeen, ja ennen muuta nettiä. Tekeekin hyväksi levähtää, pitkän pyöräpaluun jälkeen. Kahvit kiehumassa, ja retkievästä mikrossa.

Tällaiset tulee tosiaan saada pakettiin kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, kuten metsäretket. On tämän tyypin ihmiselle välttämätöntä, koossapysymistyötä, etenkin kun uutta sattuu ja tapahtuu, väistämättä retkeillessä.

Mitä pitempään metässä viettää, sen enemmän tapahtumia mahtuu, tosin tämä voi vaihdella, etenkin jos retkeilystä tulee enemmän rutiinia. Nyt tuntuu menevän joka yöpymisreissut uniikisti, vaikka toisaalta sama koskee jonkin verran päiväreissujakin.

Päiväreissuissa ja yöreissuissa kuitenkin aivan omanlainen meininki. Toinen on ajanviettoa yleensä, etenkin pitmeämmän aikaan, jolloin ei välttämättä voi tehdä niin paljoa, vuorokauden ympäri.

Pimeässäkin voi touhuta. Parina päivänä nousin viiden jälkeen, ja nyt viimeisimmän seuraus oli, että pääsin kotiin ennen puolta päivää. Tarvikkeet myös purettu jo. 

Paljon ei tullut kosteaa, vaikka paikoitellen oli sateista, ja etenkin paljon tihutti. Sateisin aika meni yönä. Toisaalta, nykyään tuntuu järkevältä kaikin keinoin välttää kastumista. Kuivaaminen leirioloissa, muuten kosteana vuodenaikana, tosi työlästä.

Käytännössä kastui, tai kostui pressujen toiset puolet, kolme paria sukkia ja lippi.

Ei olisi uskonut, että loppumatkasta alkaa verensokeri olla vähissä, vaikka söin lähtiessä tosi tukevasti, aamupalan.

Ruokaa tuli reissulle liikaa, ja siinä selkeä syy, miksi ei ollut järkevää viettää enää yhtä yötä lisää. Toisaalta, kilo rahkaa oli jäänyt ottamatta mukaan. Hyvä muuten, mutta jäi lämpimään. Saa nähdä, onko niissä enää syötävää.

Taas on kokemus, että nivelkivut ovat aika tiessään. Reissussa söin viimeiset pari ruiseväspalaa ensimmäisen yön jälkeen, aamukahvilla. Eräs ehdoton syy pitempään reissuun oli mm se, että voi testata, onko leivättömyys hyvä juttu... siinä kun nivelongelmia voi leivästä päätellä, koska reissussa niin moni on toisella tapaa.

Tällä kertaa, suoritin retkivalmistelut etukäteen lähtöä helpottamaan. Aiemmin olin jättänyt pakkaamisen vasta aloitushetkeen, koska halusin nimeomaisesti ajatella mukaanotettavia asioita, tilanteeseen läheisen liittyvästi.

Loppuun asti en kaikkia retkelle otettavaa ja pakattavaa miettinyt. Esim ruuanottamisen, ajattelin jättää pakkauksen yhteyteen, kun pakasteitakin tuli matkaan, joiden ajattelin tuovan lisää säilyvyysaikaa, jäisenä muiden valmiseväiden kanssa.

Mitään kiirettä en keskiviikkona lähdön päivänä pitänyt, ja pääsinkin lähtemään vasta puolen päivän jälkeen. Keksin ottaa mukaan yhtä sun toista, luovalla tavalla, kun ei ollut mitään erityisempää kiirettä rutistaa reissuun. Makuupaikka oli ainoa, jota piti ajatella, tulevaksi yöksi, sekä yöpymispaikan valinta.

Kiireetöntä oli aika myös metässä, melkein koko aikaa koskien. Muutamia kiireellisiä hetkiä tuli, kun sade yllätti leiritouhut aamulla, ja piti varoa itsensä ja tavaroiden kastumista. Nopeasti opin laittamaan sateenvarjon remmeillä niin, että kädet vapautui tekemiseen.

Kiire toi nopeita oivalluksia, ja viritelmä jota olin kotona tehnyt sateenvarjon varalle, parani versiona, eikä tarvinnut kuin yhden sidontaliinan, ja tuen lippiksen sidontaremmin kautta. Vähemmän mukaan kannettavaa.

Sateenvarjon opin muutenkin laittamaan puuhun. Sen alla on sopiva tauotella, antaa täyden suojan sateelta, ja vapauttaa kädet, jne. Sivutuuli voi olla erikseen, jos sade tulee puuskina tai muuten voimakkaasti.

Yllättävää sadesuojaa saa syksyn tihuttamiselta myös pienemmän kuusen alla. Tihusade jää oksiin, eikä pisaroi alas ollenkaan. Toista on kesän roisimmat sateet, tai jos syksyllä on niitä.

Tuo luonnon perinteinen suojapaikka, tuntui tällä kertaa toimivan, ja löytyi myös vähän tiukassa paikassa. Olin saanut ehkä ruokamyrkytyksen, ja pelkäsin hetkellisesti tosi paljon, miten pärjäisin.

Ruokamyrkytyksen tapaisia oireita seurasi suopäivän päätteeksi. Tuli herättyä viiden jälkeen hyvissä ajoin, karpalopäivää varten. Suolla olin jo hämärän aikaan, kun ei voinut vielä kerätä kunnolla mitään.

Luulin keränneeni neljä ämpäriä karpaloja, mutta taisikin jäädä kolmeen, kunhan putsaa. Koneella tulee sen verran epäsiivoa jälkeä, että roskaa, mm painvempana rahkasammalrippeinä kertyy.

Suopäivän lopun yllätti tosiaan oireilu. Voimakasta päänsärkyä ajattelin suoraan kahvittomuudesta johtuvaksi. Olin kyllä juonut kahvit, mutta heti viiden jälkeen. 

Kahvit noin aikaisin, ei aiheuttanut darraa luonnossa, mitä tekee siviilissä. Kahvia voi siten juoda aikaisin, toisin kuin kerrostalo-oloissa. Täällä aikaiset kahvit, vie stressitilaan, joka näkyy vaihtelevan isona.

Kahvin puutetta päänsärky ei ollut. Havahduin olotilan muutokseen melko myöhään. Ensimmäinen oli se, kun seuralaiselle juttelin jotain, hänen tehdessä lähtöä.

Huomasin, että oma puhetapani oli outo. Puhuin mm liian kovaäänisesti. Jälkeenpäin ajattelin, että saattoi liittyä suoraan pääsärkyyn.

Seuralaisen kuitenkin lähdettyä... pidin asiallisena, että kun ehkä ensimmäisen ja ehkä viimeisen valitun kerran karpalossa,... koko päivä pitää suolla hyödyntää.

Tuossa oli ainoa kiireellinen tavoite, johon heräsin, seuralaisen lähdettyä. Loppu menikin niin, että olo muuttui tuskalliseksi.

Tuli kuuma, ja oli pakko heittää vaatteita vähälle. Aivan kuin olisin saanut auringon pistoksen, syksyisenä tihutuspäivänä. En ollut uskoa tuntemuksiani. Karpalot oli jätettävä, kun alkoi jo mennä liian hämäräksi, niiden näkeminen.

Kun ämpäreitä kiikuttelin pois suolta, huomasin, miten heikoksi tunsin itseni, ponnistellessa pieniäkin. Olo lihaksissa oli, kuin olisi kuumetta tulossa. Säikähdin melkoisesti, ja koska satoi vähän enemmän... löysin tien poskesta kuusen, jonka alle jäin.

Matkaa leiripaikalle oli melko paljon, ja toisaalta, reittiin sattui ylämäkiä. Ajattelin, että ämpärit jätettävä, ja selvittävä itse leiriin, mahdollisimman vähän turhaa itseeän uuvuttamatta.

Mielessä kävi myös sienimyrkytys, sillä ensimmästä kertaa olin syönyt koivunkantosieniä, joita edellisenä päivänä olin saanut. Tunnistus oli ehkä oikein, mutten tiennyt varmaksi sanoa, enkä edelleenkään. Sieniä tuli pakasteresiallinen vesien haihdutuksen jälkeen... mutta retkipakista loput kaadoin nyt aamulla pois, varmuuden vuoksi.

En sentään ajatellut alkaa syöväni sitä lajia, jota arvelin kuusilahokkaaksi. Myrkkynääpikkävaara ehkä liian suuri, ellei sitten niitä mennyt... koivunkantosieninä. Mukaan tuli kuitenkin keitetyt, ja tuoreet, jotka pitää tutkia tarkemmin, kun nettikin nyt mahdollinen, sillä älypuhelin jäi, ja olin peruskapuloiden varassa, mikä muuten paljon parempi.

Kun säikähdin olotilan muutos, en osannut oikein arvioida mitä tehdä. Ensituuma oli jättää marjat... mutta vähän aikaa taluteltua pyörää... toiminta opetti sen verran, että voisin ehkä tehdä paluun leiriin, marjoineni.

Älysin, että kun on pimeää, ei ollut muuta kuin aikaa. Se oli huojentava tunne. Vaikka olisi pitkä etappi, voisi ottaa sen kevyesti.

Kevyesti piti tosiaan paluu leirille myös ottaa, sillä oireistoon kuului selkeä sydämän rytmin nopeutuminen. Ajattelin heti marjoja suolta viedessä, että nyt jos tuleekin noutaja... sen verran otti koville.

Kävi mielessä hätäpuhelin, jos oireet käy kovaksi. Viimeisin ajatus, joka kannattaa aina miettiä, saa apua, tai ei, ja osaako apua ohjata tai ei.

Leirille saavuin, kuin yllätyksekseni. Marjat jäi pyörään, tai jaksoinhan nostaa ne alas kuusen juurelle, kun pelkäsin, että pyörän kaatuessa, leviäisivät pitkin kankaita.

Suoritin iltatoimet hyvin, ja rauhallisesti. En syönyt mitään, pesin hampaat, ja käytin hammasväliharjaa. Avasin kännykän soittoa varten, ja soitin eräälle ihmiselle, jolle sanoin vilustuneeni.

Ei ollut kylmä, ja paljasjaloin laavuoloissa, meni suorastaan vähän lämpimän ja sopivan välillä. Ajattelin, että normaalia flunssaa tämä ei ollut, enkä voinut oikeastaan missään vaiheessa uskoa, että olisi saattanut vilustua, koska olin ollut niin tarkkana sen suhteen.

Kun ajatus tavan ruokamyrkytyksestä varmistui enemmän... en miettinyt enää vilustumisen riskejä. Enemmän ajattelin ongelmaksi, jos tulee liian kuuma ja sitä kautta tukala olo.

Yö tai alkuilta meni tukalaa oloa potiessa. Ajattelin, että aikaa on vaikka kuinka. Tällainen tilanne on tosi kiva. Viimein nukahdin, ja taisin nukkua melko hyvin, vaikka heräsinkin jo viideltä.

Illalla olin ajatellut... että missään tapauksessa ei saa lähteä takaisin kotiin, jos on heikossa kunnossa. Toipua pitäisi, vaikka metsässä. Ei ollut kovin kylmää, joten toipumiselle en ajatellut olevan esteitä. Metsässä kun toipuu nopeammin, vaikken tiedä mistä se johtuu.

Hyvin nukutun yön jälkeen... tuli päätös lähdöstäkin hitaan hiljaisesti, jotenkin luontevan rauhallisesti. Eräs syy paluuseen oli tosiaan liika ruokamäärä, joka ei säilyisi. Ensi kerralla oppii olemaan järkevämpi, ruuan rahtaamisessa.

Pitkään olisi pitänyt sen puolesta olla, että olisi saanut painavat valmisruuat, pois takaisinpaluuta painamasta. Ei kuitenkaan olisi onnistunut, se ahtaminen, joten ei kun kotia päin.

Ruokaa vaikka oli leirioloissa paljon, enkä tosiaan antanut sen vähyydellä itseäni heikentää, mittasin huvikseni tultuani painon, ja totesin sen olevat 77.3. Ei se liian alhainen ole. Arvelin osasyyksi kuivuuden, sillä myrkytys toi sen verran kehoon lämpöä, että nestettä oli haihtunut. Leirissä yritin juoda vissyä, tämän takia enemmän, suolta palattua.

Päätös lähteä jo lauantaina, oli osin sen syy, että herätessä vaikka tunsin itseni aika palautuneeksi, mitä myrkytykseen tulee... huomasin aamurtoimissa, että heikotusta alkaa seurata. Varmaan selviäisin kotiin, jatkamaan potemista.

Paluumatka meni loistavasti. Oli painoa siihen nähden, että otettava ilman isompia rehkimisiä.

Todennut jo aiemmin, että pienet flunssat ovat parhaita pyöräilyhetkiä. Pyöräily tulee otettua tosi tarkasti. Tavoitteena ei ole niinkään matka, vaan sopiva olo.

Maltoin pukea tosi tarkoituksenmukaisesti paluuta varten. Täysin hikoilematonta oloa en matkalle saanut, ja alkuvaiheesta otin käytännöksi sen, että jokaisen mäen päällä pysähdyin, join vähän veteen sekoitettua vissyä... ja tein jotain muuta pikku tauon aikana, että hikeä vähän nousi, ja alas laskiessa... sitä kuivi selkeämpänä periodina.

Pyöräillessä huomannut, että hien aiheuttama kosteus ilmenee parhaiten pysähdyksissä. Hikiä erittyy, ja kun se lähtee kertarysäyksellä pois... vilustumisvaikutus on vähäisempi, kuin jos kaiken aikaa puskisi hikeä, ja sitä haihtuisi samalla tapaa pois, jatkuvana virtana.

Reissussa varmaan tärkeintä on se, ettei laske itseään sairastumaan. 

Ruokahygieniasta vaikka pidin pientä huomiota, sen suhteen oltava vähän tarkempi. Myrkytys saattoi tosin johtua siitä, että olin kerännyt koriin mm niitä sieniä, joita epäilin myrkkynääpikkäääksi. Toisaalta, mukaan tuli tosi omituisen näköisiä vihreitä sieniä, joita en kirjasen avulla ollut pystynyt tunnistamaan.

Myrkytystaustaan lisäongelmaa tuo se, että maistoin oikeasti erästä siniviolettia isohkoa sientä, jonka olin sienikirjasen mukaan tunnistantun nimellä x. Toisaalta, söin neljä kappaletta känsätuhkeloita. Munuaisongelmaisen tulisi niitä välttää, luki sienioppaassa.

Suopäivää edeltävä päivä meni rauhallisesti sieniä tutkaillessa. Aivan kuin olisi ollut oppilas, sienilajeihin tutustuessa. Sieniä riittikin, mitä moninaisempina.

Nykyisessä vähäsienisessä syksyssä, mitä omaan keräilyvalmiuteeni tulee... on se hyvä puoli, että voi enemmänkin vaeltaa, koska keräämiseen ei tarvitse niin paljoa pysähtyä. Olisi rouskuja tai suppiksia... ja matka jäisi apajille.

Se matkanteko kuitenkin oli hyvä, heikkona. Tulee mieleen sokeritauti, minkä vuoksi ajatellut karpailoita sopivina marjoina. Sokeritauden kanssa voi pärjätä kuulemma hyvinkin, koska vaikka edellytykset muuten paljon heikommat,... terveyttä voi tulla luontevammin huomioiduksi.

Sama se on heikkona matkailu. Tulee taatusti pidettyä tolkku matkassa. Sairastelut ovat tässä mielessä hyviä, rauhoittavan vaikutteisena.

Siinä ne painavemman oloiset tulikin sanotuksi, jotka reissun aikana askarruttaneet. 

Paljon on retkeillessä aikaa miettiä. Asioita oppii ja hoksaa... aivan eri tavoin. Toiminta pakottuu selkeän maalaisjärkiseksi. Retkeillessä voi leikkiä, ja harrastella.. mutta leiriarki on luotava toiminnalliselta osaltaan tarkoituksenmukaiseksi, tai koko oleminen käy vaikeaksi.

Alku meni vähän hapuillessa, ihan yösijaa myöten. Seuraavana päivänä, se menikin jo paremmin kooten, vaikka ensimmäinen yö oli juuri se pakkasyö, jolloin myös kylmi, ja yöllä piti kääntyillä jatkuvasti.

Pakkasyö antoi mahdollisuuden kerätä retkimarjat suoraan jäisenä. Siivoaminenkin oli helppoa, ja sain rasioihin lähes pari litraa, puolukan ja mustikan sekoitusta. Vain osan ehdin käyttää,... koska reissu oli niinkin lyhyt, siis kolme yötä, ja viimeinen lähinnä aamu.

Pakkasyö oli muuten tunnelmallisen enteilevä. Kuu alkoi nousta taivaalta, ja koko metsä valaistui, selkeän pimeyden jälkeen. Kylmissään, piti kolmesti käydä puskareisulla.

Pakkasyön jälkeinen aamu alkoi myöhään. Heräsin vasta puolen kahdeksan jälkeen. Ojat jäässä, ja hakkuuaukeat valkeassa kuurassa.

Mukaan otin pyöräilyhanskat, mutten niitä aamukylmänä osannut käyttää. Tuntui, että kylmän aikaan... oli järkikin jäätynyt. Vasta jonkin ajan kuluttua, sain aamutoimiin mukaan täyssormikkaa, kun villasormikkaat tuntui liian kylmiltä, sormenpääosuudet leikattua.

Tunsin itseni tosi viluiseksi, mitä tuli varpaisiin ja käsiin. Tekee olosta tosi kankeaa. Avaappa solmuja, kohmeisilla käsillä. Talvella jos retkeilisi, tulisi huomioida, että purkkeja on helpompi avata, kuin solmutettuja muovipusseja.

Kylmäan aamun epävarma hetki vaihtui, kun sai kunnon tujauksen kuumaa kahvia, ja etenkin lautasellisen kuumaa ruokaa. Huomasin, että sormetkin alkoivat toimia, ja ihan normisti. Noin se on tarkoituksenmukaisinta. Keho on fiksu.

Mitähän retkestä vielä...

Ainakin se kävi mielessä, että makuupaikka olisi hyvä osata tehdä suoran nopeasti. Voi alkuun tutkailla, kuten sieniä tunnistaessakin,.. mutta jos retkeillä haluisi vielä syksymmällä, jolloin vähämmän valoa, sadettä todennäköisemmin ja kylmempää... leiritouhuihin tulisi saada normirutiinia.

Leiriarki on tosiaan hyvin toista, kuin mitä eläminen lämpimässä ja huonevalossa. Olikin jänski tulla kotiin, kun mietti, tarvitseeko valoja sytyttää. Olkkarista jäi sytyttämättä, ihan vain sen jatkumoa, miten metsässä olo meni.

Metsässä, en käyttänyt kertaakaan keinovaloa. Valottomuus ei ole ollut se idea, sillä mukana on matkaa varten, parikin ladattua otsalamppua.

Totesin, että valoa ei kannata useimmiten käyttää leireillessä, vaikka sitä olisikin. Valojen hapuilut, lisää vain ylimääräistä työtä. Parempi oppia muistamaan se, missä mikin pikkutavara on. Tässä voi tosin oppia lisää.

Ainoa paikka, missä valoa selkeästi voi tarvita, olisi kartan katsominen, jos tulisi tehdä reissua muuten tuntemattomassa maastossa.

Nyt vaikka olin tavanomaisempaa hiukan etäämmällä, ja tienoolla ensikertalaisena, ... muutaman maastokuvion takia, meni kompassilla ihan riittävän hyvin. Perussuunnat oltava tiedossa, vaikka pyöräilisi tavan tietä pitkin. En poikennut perusteiltä ollenkaan, isompia osuuksia liikkuessa, ja tiesin kaiken aikaa, missä olin.

Suunnistaminen nuorena ollut sillä tasolla... että melko varmaa eksymistä olisi siitä seurannut.

Jos ei tietäisi sijaintia, ja joutuisi itseään kartalta hakemaan, tai sen varassa menemään... sekoittaisi viimeistään siinä vaiheessa sen verran... että ei voisi olla kuin kateissa.

Perussuunnistaminen vaatii opettelua, siis kartan käyttö, jos liikkuu tuntemattomimilla aluilla, jossain kauempana.

Aika hitaasti näitä uusia, muuten perusvälineitä oppii käyttämään, kuten karttaa ja kompassia.

Kompassin käyttöä opin ensimmäisen kerran, mutta täysin pakosta, ja muun kuin suunnistamisen yhteydessä. Raivasin aikoinaan vähän isompaa aukkoa, ja raivatessa voi suunnat sekoittaa täysin, jos Aurinkoa ei näy.

Raivausta tehtävä aina sopivasta suunnasta, jolloin huomio on lähinnä työssä,.. ei suunnissa. Tämän vuoksi, että pääsin taukopaikalle järkevästi... kompassi oli otettava mukaan.

Kompassin uudelleenkäyttöä opin lisää, vasta reilun 15 vuoden jälkeen, ja tällä kertaa oikeasti kulkiessa. Auttoi viime reissulla sen verran, että pimeän tullessa selvisin pyörälle, vaikka maasto oli kuvioltaan pienikuvioinen, mutta täyspimeässä sekin osoittautui vaikeaksi ja epäselväksi.

Tuo oli reissu nro 1. Pieniä hätäännyksiä sattunut pari kertaa tänä syksynä päiväretkillä. Toinen oli ennen ukkosen ilmaantumista, kanttarellireissulla. Vähän tuli mentyä pitemmälti, kuin mitä piti.

Toinen suuntahapuilu vähän yllättävämpänä, oli sitä, etten tajunnut, miten nopeasti pimeä tuli, koska edellisistä päiväreissuista oli niin paljon aikaa.

Kanttarelleilin pieniä harjuja, ja ne vei ihan odotettuun suuntaan, mutta yllätyin teistöä kohdatessa, josta en oikeasti tiennyt mitään, koska alue oli tuntematonta. Suuntien puolesta olin ihan sujut, mutta annoin uuden tuntemattoman tiekuvion sotkea sijainnin hahmottamista.

Yritin ottaa kulkusekoiluni rauhallisemmin, mutta oli pakko laittaa vähän hölkäksi, ettei olisi pimentynyt liikaa. Se olikin hyvä, vaikka sille ajatukselle laitoinkin arvoa, että jos en suuntaa täysin vieraalla alueella tietäisi, voisin jäädä tilaan, jossa en paljoa etenisi minnekkään.

Hankalin hetki pimeyden yllättäessä oli kuitenkin luonteeltaan sitä, että matkaa pyörältä, ei ollut tosi paljon. Olin kyllä lähellä lähtöäni, mutta sen verran kaukana, että riskillä lisäetäisyyden ottaminen, voisi viedä tilannetta huonoon suuntaan. Onneksi kerran koin tämän,.. enkä enää ryntää samalla tavoin, kovin vähäisin vihjein maastosta, jonka kanssa en voi olla uutena sinut.

Aina kannattaa eksyä, jos voi.

Siinä eräs ajatelmani. Todellisuudessa, kannattaa olla varovainen jonkin verran. Ekysyä voi tai ei, mutta siihenkin liittyy sitä, minkä verran voi olla hukassa. Vierailla paikoille jos eksyy, mukana voi olla rotkoja, ja maastoa... jossa voi loukata äkkiä itseä. Tällaisella alueella jos selkeästi tietää olevansa... estää alue suoraan sitä, ettei ala kovin huolettomasti edetä.

Kerran keräilin suppisapajalla ihan innoissani, aamuhämärissä. Säikähdin, kun huomasin, että aika vieressä oli pudotusta nelisen metriä, kallioharjanteelta. Se oli aikaa, jolloin malttia ei ollut ihan niin paljoa.

Metsä opettaa... ainakin omalta osaltaan, ja eteenpäin huomaa menneensä, ainakin jollain tapaa, mitä mielenrauhan ylläpitämiseen tulee. Yksinolemiset retkeillessä, on sopivan haastavia, sillä syksylläkin on mm pimeyttä, yllätyksellisiä sateita. Retkillä sattuu lisäksi, mitä erikoisempia pieniä haasteita.

Yksinollessa, haasteet ovat paljon helpompia, ja vaikka retken onnistumisesta ja ongelmien ratkaisusta vastaa täysin itse, ratkaisujen löytäminen on paljon selkeämpää.

Asioiden tietää olevan ratkaistavissa, tai sitten tietää, mitä ei ole ratkaistavissa, tai mihin ei todennäköisesti yllä. Ratkaisuvalmiudesta on mahdollisuus saada jokin tuntuma, mikä auttaa suhtautumiseen.